Matkalla Suomessa - viiden vuoden jälkeen

Minä olen kirjoittanut (ei millään kovin hyvällä) viisi vuotta sitten blogiini kotiman matkailusta ja matkoilla syömisestä. Viisi vuotta on aika pitkä aika, ja kyllä siinä ajassa on muutosta tapahtunut, paljonkin ja onneksi parempaan. Tämä blogi ei ole mikään matkablogi, enkä minä pidä matkustamisesta juurikaan, mutta kyllähän sitä yksi kaksi pientä kesälomareissua tulee tehtyä joka vuosi. Kuten olen aiemminkin jo todennut, minulla tämä poikkeusaika ei ole muuttanut tai perunut suunnitelmia, tätä se olisi ollut vanhassakin normaalissa.

Ensimmäiselle matkalle Mikkelin kautta Juvalle lähdin kahden ystävän kanssa heti viimeisen työpäivän jälkeen ennen lomaa. Mikkeliin saavuimme niin myöhään, että missasimme Tertin kartanon kesäpöydän, mutta nautimme sen sijaan upeat pizzat pizzeria Domissa Mikkelin keskustassa. Yövyimme kolmen hengen huoneessa vanhalla kasarmialueella Huoneistohotelli Marjassa, lämmin suositus paikalle. Minun mielikuvitus nauttii tällaisista paikoista, mietin aktiivisesti millaista elämää siellä on ennen eletty. Aamiainen odotti jääkaapissa, poikkeusaikana nautimme aamiaisen omassa huoneessa, tunnelmallista sekin.  Ihana yöpaikka, voittaa ketjuhotellit mennen tullen.

Aamulla jatkoimme matkaa Kenkäveroon, jossa saattoi shoppailu melkein lähteä lapasesta. Mutta eihän pellavaa voi koskaan olla liikaa, ei päällä eikä keittiössä. Paljon kehuttu Kenkäveron puutarha taisi pitää vähän välivuotta, mutta toisaalta, siellä oli tämän kesän söpöin käsienpesumahdollisuus. Tertin kartanon keittiöpuutarha oli sen sijaan ihan mielettömän upea ja inspiroiva, pitäisiköhän sitä suunnitella omaakin palstaa vähän eri tavalla (jos nyt saisi siemenet itämään).

Kenkäverosta matka jatkui Teahouse of Wehmais'iin. Onneksi meillä oli päytävaraus, sillä useampi  ihminen/seurue joutui kääntymään pois, koska paikka oli niin täynnä kuin näissä oloissa voi olla. Me nautimme iltapäiväteekattauksen (ylin kuva) ihanien teedrinkkien jälkeen. Kaikki oli hyvää, niin hyvää; ja tunnelmallista. Teehuone on remontoinut ja laajentanut konseptiaan niin, ettei se enää rajoitu vain englantilaiseen teekulttuuriin. Hyvä niin, ja vaikka ehkä jotain tunnelmallisuutta onkin menetetty, on paljon uutta saatu tilalle. Ja shoppailu sai jatkoa täällä, onpahan nyt ainakin teetä loppuvuodeksi kaapeissa. Ostin jopa elämäni ensimmäiset maustetut teet, nimittäin olen tänä vuonna ihastunut itse tehtyyn jääteehen ja erilaisiin teedrinkkeihin.  Pitäisiköhän niistä tehdä ihan oma kirjoituksensa?

Tämän reissun jälkeen totesimme, että ihan kuin olisi ulkomailla käynyt: tällaisissa paikoissa sitä ihmiset käyvät ulkomailla, joten miksi ei Suomessakin.

Tyrvään pappilan yläkertaa, huoneparsa 💚

Seuraava matka suuntautui perheen kanssa Sastamalaan. Mies ja esikoinen suunnittelivat reitin ja yöpymiset, ja puhuttiin koko ajan Sastamalasta. Olinkin sitten vähän sekaisin, kun kuitenkin oltiin välillä Vammalassa, välillä Tyrväällä tai Mouhijärvellä, mutta siis kuitenkin Sastamalassa. En selvästikään ole perillä näistä kuntaliitoksista ja nimien vaihdoksista.

Tyrvään pappilan veistospuistoa

Onnekkaan sattuman vuoksi söimme lounaan Tyrvään pappilassa. Mikä miljöö, mikä ruoka, mikä palvelu! Tänne kannattaa tulla ihan vasiten, ei vain vahingossa. Harvoin on niin tärkeä ja huomiotu olo kuin mitä sai kokea Tyrvään pappilassa 💚

Majapaikan lähellä oli Jaatsi, Akseli Gallen-Kallelan lapsuudenkoti. Historiallinen paikka, vaikka talo onkin näyttelykäytössä nykyisin. Aika upeassa paikassa sitä Axel on saanut lapsuutensa viettää!

Vammalasta suuntasimme Ellivuoreen, jossa oli matkan seuraava yöpymispaikka. Meillä oli sopivasti aikaa kahden sateen välissä kävellä Pirunvuorelle ja vierailla Kivilinnassa. Minä en tiennyt tästä paikasta etukäteen mitään, mutta tämän jälkeen osaan kyllä suositella paikkaa kaikille. Uskallan sanoa jo nyt, että Kivilinna ja Pirunvuoren luola ovat varmastikin yksi tämän kesän kohokohdista.

Hyvään matkaan kuuluu myös kahvit ystävien luona, olipahan taas mukava nähdä ja saimme juuri munittuja muniakin mukaan sekä rapsuttaa ihanaa koiraa. Vihjeestä kävimme kotimatkalla Pirkkalan sittarissa, ja täytyy sanoa, että sen valikoimat ovat kyllä monipuolisemmat kuin missään näissä pääkaupunkiseudun ruokakaupoissa missä asioimme. Ihan kuin olisi ulkomailla ollut.

Kaiken kaikkiaan voi todeta, että viidessä vuodessa on tapahtunut paljon. On helpompi löytää erilaisempia yöpymispaikkoja ketjuhotellien sijaan, sellaisia paikkoja joissa on hyvät aamiaiset. Myös paikallisia ruokapaikoja on helppo löytää ja niitä on paljon. Ja vaikka ruisleipä onkin parasta itähämäläisittäin, niin on virkistävää huomata, että näin on ;)

Kaikesta kehityksestä huolimatta kirjoitin omaan bullet journaliin muistiin seuraavia matkoja varten: ota omat teet mukaan! Joku asia ei siis vieläkään ole muuttunut näiden vuosien aikana, nimittäin aamiaisella ei tunnu edelleenkään saavaan aamiaisteetä.

Etäpäiväkirja 9 - kesäloman alla

Tänään jään lomalle. Nyt on takana melkein 16 viikkoa etätöitä, onpahan vaan ollut melkoinen vajaa neljä kuukautta. Loma tulee yleensä aina tarpeeseen, ja niin se tulee nytkin. Loman alkajaisiksi aion koostaa valokuvakirjan tästä ajasta, alkaen ensimmäisestä etäpäivästäni 13.3. aina tähän loman alkamiseen saakka. Etätyöt jatkuvat minulla vielä elokuussa, mutta ehkä silloin olen jo toivottavasti jonkun päivän Hakaniemessäkin. Ikävä hallia ja toria, merta ja ihmisiä (sanoinko just merta, minä jokien ja järvien kasvatti?!)

Valokuvia katsoessa näen niissä paljon hiljaista historiaa, sellaista historiaa jonka arvon ehkä tajuaa vasta myöhemmin. Niissä näkyy paljon iloa ja lämpöä, kekseliäisyyttä ja paluuta vanhoihin turvallisiin asioihin. Näkyy ne koronahiuksetkin ja kahdeksan sentin juurikasvu.

Paljon niissä kuvissa jää näkymättäkin. Niissä ei näy se ensimmäisten viikkojen palelu, ei näy ahdistus kaupassa käydessä, huoli omasta ja läheisten terveydestä. Ei näy se kuinka tunteet ovat olleet pinnassa, puuttuu ne liikutuksen, ilon ja ahdistuksen, surunkin, kyyneleet. Ei näy uupumusta hipova väsymys, eikä se, miten alkuaikoina tuli nukuttua tunti enemmän kuin normaalisti, usein painajaisia nähden, tai se kuinka alun ylimääräinen nukkuminen on muuttunut pikku hiljaa unettomuudeksi. Ei näy kasvaneet ruokamenot, ei se että kaksi koneellista astioita päivässä oli uusi normaali. Puuttuu hermojen kireys, mutta toisaalta puuttuu myös se lämmin tunne mikä tulee siitä, että meillä on ollut ihan hyvä olla kotona nelistään tämä eristysaika.

Onpahan tullut opittua omasta sekä perheen kestävyydestä, ja onhan tämä on ollut hyvää valmistautumista tulevaa varten. Tietää paremmin missä omat rajat ovat, ja myös sen, mihin me olemme valmiita ja miten kestämme parhaiten. Minulla ei ole ruusuisia kuvitelmia omasta tai lasten tulevaisuudesta, mutta nyt on näin, riittävän hyvä. 

Etäpäiväkirja menee ainakin loman mittaiselle tauolle. Ja minä lähden Juvalle.

Etäpäiväkirja 8 - uuden oppiminen

Nyt takana on jo 10 etätyöviikkoa ja vähän päälle, ja sama aika melkoisen eristyksissä olemista. Kaikki on edelleen samaa samaa. Kesän alkua on odottanut, ja nyt sitä on ihan ihmeissään kun yhtäkkiä onkin kesäistä, lämpöäkin tänään oli jo melkein 18 varjossakin. 

Minä en edelleenkään muista juurikaan mitä on tapahtunut. Töissä on kiirettä ja paljon töitä, viikot hujahtavat yksi toisensa jälkeen nopeasti ohi, pääasiassa ilman muistijälkiä. Selaan bujoani kuin mikäkin dementikko. Päivien jälkeen on väsynyt, eikä enää ole jaksanut samalla innolla liikkua, nukkua eikä syödä riittävän vähän. Haluan enemmän aikaa, mutta jos aikaa on, olen ihan veto pois ja se vaan valuu pois, en osaa tehdä mitään. Siltä tämä nyt tuntuu.

Mutta on tässä jatkumossa helmiäkin. Tällä viikolla olen oikein konkreettisesti oivaltanut (=muistanut) taas, kuinka upeaa on oppia uutta, ja nähdä sen eteen vähän vaivaakin. Taas jaksaa ja mieli on pirteä ja terävä ainakin jonkun aikaa.

Luin tällä viikolla Jari Hanskan toimittaman kirjan Suomalaisen ruoan laatukirja. Mukana kirjoittamassa ovat olleet Jarin lisäksi Henri Alén, Saara Kankaanranta ja Jarkko Lehtipelto. Kuvittelin kirjaan tarttuessani, että minähän jo tiedän tästä asiasta paljon/kaiken, mutta luetaan se silti kun ei muutakaan tekemistä. Mutta kirja pääsi yllättämään ja opin ihan valtavasti uutta tutusta asiasta. Ihan mieletön tunne, tuntui kuin aivot kerhäisivät hyvää mieltä. Olen miettinyt elvyttävää maataloutta siitä asti, ja osaan myös sanoittaa paremmin sen, miksi luomu ei ole sen tärkeämpi minulle maanviljelyksessä kuin mitä se on. Ja upea lukea kirjaa, joka jo alun alkaen oli tärkeä ja ajankohtainen, mutta on tämän pandemian jäljiltä sitä vieläkin enemmän!

Toinen uuden oppimisen hetki oli tänään. Osallistuin toiseen teemaisteluun netin kautta, tällä kertaa aiheena oli ruoka ja sen yhdistäminen teehen. Kokkasin siis tänään kolmen ruokalajin illallisen välijuustoineen ja nautin ruuat Anna Grotenfelt-Paunosen johdolla muiden osallistujien kanssa zoomin välityksellä. Valmistin ruuat ohjeiden mukaan, vaikka ihmettelinkin joitain yksityiskohtia resepteissä, kuten alkusalaatin (kuvassa ylhäällä) kastiketta. Mutta kun salaatin nautti siihen yhdistetyn teen kanssa, olikin makuelämys täyteläinen, suorastaan täydellinen. Vau! Samaa oivaltamista oli kaikissa ruokalajeissa ja niihin sovitetuissa teelaaduissa, siitä huolimatta, ettei mikään tee ollut lempiteeni. Mutta ei se haitannut, ruuan kanssa kaikki toimi täydellisesti, jopa se inhokkini Earl grey. Pitääkin olla rohkeampi, eikä vain pitäytyä vanhoissa lempilaaduissa.

Opitaan uutta ja pidetään mieli virkeänä: uteliaana jaksaa mitä vaan!

ps. Kirjan kanssa samassa kuvassa on juustoja Lentävästä lehmästä, se on kauppa jota minulla on ehkä eniten ikävä juuri nyt. Halusin hyvät juustot teemaistelua varten, ja näin hieman vaivaa, mutta juustotoimitus onnistui! Hauska muisto ja onnistumisen fiilis tästäkin.

Etäpäiväkirja 5 - positiivisuuslista / miten menee

Nyt on takana reilu kuusi viikkoa etätöitä ja lapsillakin melkein kuusi viikkoa etäkoulua. Kaikkeen alkaa olla tottunut, ja kuten aiemmissa postauksissa olen todennut, meidän perheen elämä ei ihan hirveästi ole muuttunut tämän eristyksen aikana. Oikein havahduin, kun työkaveri kysyi, että mitä olen tehnyt nyt eri tavalla kuin ennen. Mietin pitkään, mutta pakko oli myöntää, että en mitään (voi tosin olla etten vaan muista), teen vaan vähän enemmän sitä mitä tein ennenkin. Meidän pääsiäinenkin oli ihan perinteinen, samoin vappuakaan ei ole peruttu: teen simaa ja munkkeja kuten ennenkin ja kitken rikkaruohoja.

Alkuun aivot siritti ja sitä mietti, että miten tässä selviää kaikesta ylimääräisestä kotityöstä. Siritys on loppunut ja jotenkin vaan kaikki on järjestynyt ja luiskahtanut paikalleen. Olen pitänyt positiivista mieltä yllä, ja listaan mielessäni hyviä asioita päivittäin, montakin kertaa päivässä. Kirjoitan tähän eilistä listaa, osa näistä on sellaisia pikkupositiivisuuksia ja osa isompia asioita, missään järjestyksessä ne eivät ole, paitsi ensimmäinen ensimmäisenä.

• Olemme toistaiseksi pysyneet terveinä, tämä tietysti se isoin ja tärkein asia
• Esikoinen nauttii etäkoulusta
• Kuopuskin pärjää etäkoulussa ihan hyvin
• Perhe on ollut pääasiassa hyväntuulisesti yhdessä, oma rauha löytynyt tarvittaessa
• Lapset haluavat edelleen viettää aikaa minun kanssa sekä sisällä että ulkona
• Lapset eivät valita lounaista
• Kauppatilauksiin on löytynyt hyvä rytmi: ruokatilaus kerran viikkoon, Maxin kala joka toinen viikko
• Ostin huutonetistä puoli tusinaa Elegia-aterimia, aivan kuin uudet
• Tilasin kolme teemaistelua Wehmaan teehuoneelta, maltan tuskin odottaa! 💚
• Etätapaamiset ystävien kanssa 💚
• Lukupiiri 💚
• Pääjohtajan perjantaiset kirjeet 💚

Mutta onhan tämä nyt rankkaa. Suvussa on ollut surua, se on se isoin juttu. Ja pienempinä asioina mm. se, miten työpäivät venyvät, unet ovat pääasiassa kamalia ja kaikki on yhtä pötköä päivä ja viikko ja kuukausi toisensa perään. Tunteet ovat pinnassa, laitan sydänhymiöitä joka paikkaan ja kyyneleet nousevat silmiin pienistäkin asioista, kuten vaikka pääministerin vastatessa lasten kysymyksiin. Ei kuitenkaan ole mitään käsitystä siitä, mitä viime viikkoina on tapahtunut, samaa samaa vaan. Ikävä työpaikalle, ikävä Hakaniemen halliin ja torille, ikävä käytäväkeskusteluja, ikävä ravintolaillallisia, ikävä naurua ja ihmisten hymyilyä. Ikävä sitä, että hiljaisuus ei tunnu painostavalta (kuten etäkokouksissa).

Näistä ei saisi valittaa, mutta kyllähän se harmittaa, että suvun iloiset juhlat ovat peruuntuneet. Ylioppilaat pitäkööt ylioppilaslakkejaan koko kesän siitä hyvästä, ettei juhlia tule normaaliin tapaan (kummipojalle 💚). Minäkään en saa järjestää niitä omia isoja juhliani, joihin olin suunnitellut esikoisen kanssa kaiken jo valmiiksi ja puheetkin miettinyt. Esikoinen kylläkin totesi ihanan positiivisesti, että ajattele: jos voit pitää juhlat ensi vuonna, niin yksi vuosi vaan hävisi ja olet edelleen samanikäinen. Tähän tähtään, se olkoon voima-ajatukseni! 

#pysytäänkotona #tuepaikallista #kauniistikotimainen #perunahaaste #jne.

                                                             

Etäpäiväkirja 4 - kasviksista

Nyt kaikki hyvät vinkit ovat tervetulleita: miten te saatte ruokittua perheen niin, että kasviksia tulisi syötyä riittävästi?

Tässä vaiheessa, kun eristystä on jatkunut vasta/jo kolmisen viikkoa, olemme syöneet hyvin perinteistä, tuttua ja turvallista suomalaista ruokaa. Perunoita ja riistaa paljon, pastaa, kalaa jne. Ehkä perinteisessä suomalaisessa ruuassa kasvikset eivät ole olleet se juttu, vaikka lihaa ei olekaan syöty paljoa.

Kalaa on tullut syötyä 3-4 kertaa viikossa (eikä kertaakaan epäkalaa!), tämä jatkunee samanlaisena Maxin kalan ansiosta. Varsinaisia kasvisruokia on ollut 2-3 viikossa, aivan kuten tähänkin asti, eli sekään ei ole ongelma. 

Ongelma tuntuu olevan se, että miten sitä saisi ujutettua sinne ruskean kastikkeen ja perunan väliin niitä kasviksia niin, että meillä menisi 2 kg kasviksia päivässä, sitähän se 4x500g on. Olen aina sanonut että se on helppoa, mutta ehkä olen laskenut sen varaan, että töissä on syöty runsaista salaattipöydistä, jolloin kodin osuus on jäänyt selvästi pienemmäksi. Lapsillahan kouluaterian kasvikset ovat olleet teoreettisia laskelmia, esikoisen mukaan KUKAAN ei syö puolta kiloa kasviksia päivässä. 

Kasviksia pitäisi siis olla monella eri tapaa jokaisella aterialla, mutta toistaiseksi on menty sillä selviytyminen edellä -tyylillä, jota voi kutsua myös matalan aidan taktiikaksi. Ei kai auta muu, kuin lisätä kaikkiin tavallisiin ruokiin kasviksia sekaan. Ja kaivella kaikkia hyviä vinkkejä ajalta jolloin olin viisaampi kuin nyt, kuten vaikka vanhan talvisen salaattikokoelman. Tästä blogistakin löytyy vaikka mitä hyvää ideaa, mutta tällä hetkellä ongelma tuntuu olevan se, miten ne saisi käytäntöön. Tässä ei yhtään auta, että minusta huhtikuu on vuoden ankein kuukausi kasvisten suhteen.

Onhan tässä jo yksi etappi tullut otettua: tein eilen perheelle makkarapastaa (melkein vanhaksi menneestä balkan-makkarasta), jonne laitoin sekaan ison kourallisen lehtikaalia (joka tähän saakka on ollut pääasiassa vain minun juttu). Eikä kukaan valittanut, kaikki jopa santsasivat. Tuskin on edes pieni askel kenellekään, mutta tuuletin silti sisäisesti!

ps. Kuvassa on tulossa Campasimpukan innoittamana soffrittoa haudutuspadassa iso satsi.

pps. Pieniä asioitahan nämä, tiedän, isot asiat on muualla.

Etäpäiväkirja 3 - hävikkiruuasta

Takana on yli kaksi viikkoa etätöitä, 1½ viikkoa etäkoulua. Toisaalta aika menee hitaasti, ja sen odottaa vain kuluvan täällä eristyksissä tyyliin olisipa jo syksy. Toisaalta puuhaa on niin paljon, että tuntuu että aika menee todella nopeasti. Miehen sanoja lainatakseni: viikot kuluvat kuin päivät. Nyt kun olen saanut raivattua muutaman rästityön, ehdin tänä viikonloppuna jopa lukea yhden kirjan, sellaisen hyvän mielen kirjan jonka esikoinen luki koulua varten. Minulle naurettiin, kun olen niin innoissani päästessäni keskustelemaan kirjasta esikoisen kanssa. 

En tiedä miten muissa perheissä, mutta minulla tämä eristysaika on saanut aikaan sen, että meillä hävikki on tippunut nollaan. Tähänhän minä olen pyrkinyt vuositolkulla, mutta vähän heikosti se on toteutunut, esim. tammikuussa kirjoitin kaiken hävikin ylös, ja kyllä listaan kertyi leipää, salaattia, joitain hedelmiä sekä jopa yksittäisi ruoka-annoksia. 

Nyt karanteeniaikaan hävikkilistalle ei ole kertynyt mitään! Jokaisen yksittäisen ylimääräisen ruoka-annoksen pakastan, leipää on pakastimessa ja ruokalista kirjoitetaan sen mukaan, mikä on menossa ensimmäisenä vanhaksi. Näinhän olen ennenkin suunnitellut, mutta kiireet ja väsymys ovat välillä tulleet väliin. Tämän hetkinen kiire ja väsymys on toisenlaista ja sen on ylittänyt ajatus siitä, että kaikki etukäteen tehty säästää vaivaa myöhemmin. 

Kaupan ruokatilaus tulee kerran viikkoon, kaupassa olen käynyt harvemmin kuin  kerran viikkoon. Ruokatilauksen jälkeen syödään ensin tuoretuotteet, ja loppuviikosta jatketaan pakastimen antimilla kuten marjoilla. Huonon marjavuoden jälkeen olen niin tyytyväinen, että ostin saman verran marjoja mitä yleensä kerään itse, nyt on mitä syödä. Pakastimet tyhjenevät kyllä hyvää vauhtia.

Jokainen yksittäinen ylimääräinen ruoka-annos säästää vaivaa hetken päästä. Esim. tuo nacho-vuoka syötiin viime viikolla lounaalla, ja siihen löytyi pieni annos paistettua kanaa sekä chili con nyhtis -jämät pakastimesta. Kokoamiseen meni ehkä 5 min, sitten vuoka oli uunissa 15 min, eli maistuva ruoka tuli hetkessä ja maistui kaikille.

Kaikenkaikkiaan ollaan syöty hyvin perinteistä ruokaa. Ensi viikolla on tulossa mm. italiansalaattia peuramakkaran kanssa, siskonmakkarasoppaa, savukalasalaattia ja se riisipuuro ja rusinasoppakin jäi ensi viikolle. Kaikkea tehdään reilut annokset, ja ne tulevat käytettyä, joko seuraavana päivänä tai sitten pakastimen kautta.

Etäpäiväkirja 2 -arkiruokailusta

Meillä syödään nyt päivän kaikki ateriat kotona, samassa arjessa jossa tehdään myös omat työt ja autetaan lapsia koulunkäynnissä/hoidetaan heitä. Tämä tarkoittaa meidän perheessä yhteensä 15 aamiaista ja 20 lounasta enemmän kotona joka työviikko. Lapset ovat tainneet luistaa aamiaisista tavallisina koulupäivinä; nyt syövät aamiaisen, koska aamu on rauhallisempi. Mies on saanut aamiaisen töissä, samoin kaikkien lounaat ovat aiemmin hoituneet töissä ja kouluissa.

Tällä hetkellä, eristyksen alkuvaiheessa, ylimääräinen vaiva ja ajankulu ovat minusta ainoat asiat, mitkä pitää ottaa huomioon arkikokkailussa, sillä edelleen (ja toivotaan, että näin pysyykin):

• kaupat ovat auki
• kaupasta saa ruokaa
• monilla paikoilla useampikin palvelu toimittaa ruokaa kotiovelle
• sähköt on
• netti on
• sosiaalinen elämä (ml. vertaistuki ja neuvot) jatkuu netin kautta

Mitä pitää tällä hetkellä ottaa huomioon:

• miten aika riittää?
• miten saada menemään 2 kg kasviksia päivässä (eli 500 g/hlö)?
• onko muita ajatuksia, minulle ei äkkiä tullut mieleen?

Meidän nykyarjessa jokainen syö aamiaisen omaan tahtiin, minä jatkan vanhalla piimä-puolukka-talkkuna-linjalla hyvin aikaisin aamulla. Lapset syövät jotain pientä, muroja (tämä on meillä uusi juttu!), jogurttia, kaurahiutaleita tai jotain sellaista. Minä olen siinä vaiheessa jo pitkällä työpäivääni ja saan jatkaa rauhassa töitä. Tämä tietysti onnistuu meillä koska lapset ovat jo isoja, pienempien kanssa söisimme tietysti yhdessä.

Lounasaika ainakin toistaiseksi lapsilla on n. klo 11-12. Tämä määrittää perheen lounasajan, sillä lounas syödään yhdessä, paitsi jos joku kokous päällekkäin, silloin tietysti kokoustaja syö myöhemmin. Lounaan jälkeen minä olen ainakin toistaiseksi käynyt happihyppelyllä jommankumman tai kummankin lapsen kanssa, vähän riippuen heidän kouluhommista.

Listojentekijälle listojen tekeminen ja etukäteen suunnittelu on helppoa. Suosittelisin nyt myös sellaiselle, jolle listat eivät ole luontevia, käyttää vähän aikaa etukäteen suunnitteluun. Monella on kaapit täynnä ruokaa tällä hetkellä, ja suunnittelu sekä vähentää hävikkiä (tietää mitä pitää käyttää ensin) että vähentää arjen kiireessä vaadittavaa ajatustyötä, joka pidemmän päälle voi käydä raskaaksi, ainakin minulle. Samalla voi suunnitella niin, että kevyen lounaan (esim. puuro, leipä, sosekeitto tjs.)  päivän päivällinen on vähän ruokaisampi, kuten pastakastike.

Nyt olen tilannut kerralla viikon ruokatarvikkeet ovelle, ja kokkaan sen mukaan mikä pilaantuu ensin. Teen isoja annoksia, pakastan ylimäärän joita sitten myöhemmin lämmitän lounaaksi. Ketjutan ruokia, ja esim. eilen tein ison kastikkeen ja keitin reilusti perunoita: tämän päivän lounas oli lämmittämistä ja pientä tuunausta vaille valmis. Tänään tein päivälliseksi pizzaa: samasta taikinasta leivon myös pitaleipiä = huomisen lounas. (Samalla vaivalla tein litran taikinan ja leivoin toisenkin pizzan myöhemmin syötäväksi, ja pitaleipien lisäksi vielä pitkät sämpylät täytettäväksi.)

Nyt jos koskaan on aika valmistaa tuttuja ja turvallisia ruokia. Olen kysellyt perheeltä toiveita, ja jakanut näitä toiveita helppouden mukaan arkeen ja viikonloppuun (ensi viikonloppuna meillä syödään mm. lihapullia, ruskeaa kastiketta ja perunamuusia).  Jokainen tehköön jaksamisensa mukaan niin, että turnauskestävyyttä riittää tarvittava aika ja vähän yli. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä, mennään sillä mikä on riittävän hyvin. Meillä ei todellakaan kulu 2 kg kasviksia päivässä, vaikka mitä yritän. Palaan mahdollisesti tähän aiheeseen myöhemmin.

Laitan tähän loppuun linkit n. 5 v sitten kirjoittamastani Arkiruokaa-sarjasta. Ja jos jauheliha on kaupasta loppu, niin nyt on hyvää aikaa haudutella patoja ja kaikkia muita edullisia lihoja. Sen verran noiden kirjoitusten lukijoille sanon, että unohtakaa ne liemien keitot ja käyttäkää niitä fondeja ja kuutioita jos olette niillä menneet tähänkin saakka, nyt ei mitään lisästressiä kenellekään:

Arkiruokaa - keitot
Arkiruokaa - kastikkeet
Arkiruokaa - padat 

Pysytään kotona myös niiden vuoksi jotka eivät voi pysyä kotona!

Etäpäiväkirja

Terveisiä etätoimistolta. Olen ollut etätöissä reilun viikon, mies tämän viikon ja lapset etäkoulussa keskiviikosta lähtien. Silmät säkenöi, paikkoja kolottaa ja illalla on yhdeksään mennessä ihan valmis
nukkumaan. Minä kuulun siihen porukkaan, jolla ei ole mitään ylimääräistä aikaa lukemiseen, leffojen katsomiseen tai pitkästymiseen, mihinkään näistä ei ole aikaa ollenkaan.

Tämä aika/hetki on ihan erilaista eri ihmisille. Siinä, missä toisella on yhtäkkiä aikaa yllin kyllin ja/tai seinät kaatuu yksinäisenä päälle, toinen multitaskaa oman muuttuneen työn, lasten koulunkäynnin ja erilaisten uusien it-järjestelmien sekä ruokahuollon kanssa ilman sekunnin rauhaa. Puhumattakaan niistä kaikista joiden työ jatkuu ennallaan entistä kiireisempänä tartuntariskistä huolimatta. Jotkut tekevät työtä vuorotta, toiset murehtivat toimeentuloa. Mutta yhdessä ollaan, ja tuetaan toinen toistamme. Empatiaa ja ymmärrystä, muistetaan että yhdessä tästä selvitään.

Kuten arvata saattaa, minä kuulun tuohon multitaskaajien joukkoon. Omissa töissä on tekemistä, kuopus tarvitsee vähän perään katsomista koulutöissä ja ruokaa pitää valmistaa ihan eri tavalla kuin ennen. Kaikessa pärjään, mutta kyllähän tämä vähän miettimistä on vaatinut. Minä tein itselleni päiväsuunnitelman heti alussa, ja se on toteutunut suunnilleen noin, vähän sen mukaan miten on kokouksia ja akuutteja työasioita.

Minulle tämä "lukujärjestys" on ollut ainakin näin alkuun toimiva. Herään normaalistikin aikaisin, ja nyt kun työmatkaan ei kulu aikaa, aloitan työt vieläkin aikaisemmin. Näin saan itselleni aamuun kaksi tuntia ihan omaa keskeytymätöntä työaikaa, talo on hiljainen ja niin on virtuaalinen työpaikkakin (vaikka on meitä kyllä useampi samassa aikataulussa, terveisiä vaan sinne 💚). Jokainen perheenjäsen syö aamiaisen omaan tahtiin, ja minä olen jo hyvässä vauhdissa töiden kanssa.

Päivällä pidän vähän pidemmän tauon, valmistan lounaan joka syödään yhdessä (paitsi jos on kokous), autan/patistan kuopusta koulutehtävissä ja käyn reippaalla kävelyllä. Ihan noin pitkää taukoa en ole minään päivänä pitänyt, mutta tieto siitä, että se on mahdollista, rauhoittaa oloani. Sen jälkeen jatkan töitä siiheksi, että alan valmistaa päivällistä, joka sekin syödään yhdessä. En muuten ole myöskään jaksanut valvoa kymmeneen, paitsi näköjään tänään kun nukahdin työpäivän päätteeksi.

Mies ja esikoinen kokosivat uuden etäpöydän

Kaikille tulee nyt kotitöitä vähän enemmän kuin ennen, jo astioita tuntuu tulevan kaksi koneellista päivässä. Minä rytmitän ruokia niin, että viikolla valmistamiseen ei mene paljoakaan aikaa, etenkään lounaassa. Tällä viikolla lounaalla on syöty mm. edellispäivän keittoa, haudutuspadassa tehtyä puuroa sekä leipää. Jos kiinnostusta löytyy, voisin tehdä oman kirjoituksen kotitoimiston ja -koulun ruokahuollosta, sen ainakin osaan.

Olen huomannut (kuten moni muukin) jo tämän ensimmäisen viikon aikana, että jotta tulee jaksamaan kotoilua tarvittavan ajan, on pakko nukkua riittävästi, liikkua riittävästi ja syödä hyvin. Rutiinit auttavat, ja rauhallinen mieli. Kun vähän suunnittelee etukäteen, pääsee helpommalla arjen kiireissä. Ja keppijumppaa päivällä ja kotijumppaa illalla, niiden avulla vähän huonompikin työergonomia ja normaalin liikkumisen puute kumotaan.

Pysytään kotona (jos voidaan) ja pysytään terveenä jos pysytään!

Ajatuksia joulusta 2017

Tänäkin vuonna joulua on edeltänyt melkoinen työputki. Nyt se on vielä suoritettu (nimenomaan näin sanottuna) puolikuntoisena, tällaisessa yskässä en ole ollut koskaan, konsultoin sentään patologia asiasta.

Mutta tulee se joulu silti, vaikka keittiö on kaaoksessa, kodinhoitohuone pursuaa pyykkiä, joulukoristeita ei ole vielä kaivettu kellarista ja kalat on ostettu tänä vuonna tavallisesta kaupasta. Tänä vuonna joulun on tehnyt ainakin

• Esikoisen joulumieli, vaikka joulun lähestyessä väsymys on alkanut vallata tilaa sielläkin
• Malmgårdin joulumarkkinat ja sieltä hankittu ihana tonttuovi
• Tuomaanmarkkinat ja sen muotoutuminen tärkeäksi perinteeksi
• Pipareiden leipominen, kuinka tohkeissaan kuopus olikaan
• Jouluradio, jo vanha ystävä marraskuun alusta saakka
• Cantores Minores Tuomiokirkossa, se laulu on jotain aivan käsittämättömän kaunista
• Jo syödyt joululounaat Pihkassa ja töissä, sekä upea illallinen Finnjävelissä
• Jälleen kerran upeat kukat ja joulukattauksen miettiminen

En tiedä onko tuo paljon vai vähän asioita. Mies sanoi että jouluun tarvitaan vain kinkkua ja pullaa, esikoisen suurin toive on ettei lomalla tehdä mitään, ja joulukuusi tietysti. Minä haluan sen rosollin ja lanttulaatikon.

Joulufiilis on hyvin henkilökohtainen tila, olen huomannut etten jaksa lukea vinkkejä "älä stressaa, osta sitä tee tätä" tai kiinnostua yhdestäkään jouluisesta ruokaohjeesta. Yhtään joululehteä en ole ostanut, en edes jaksanut kaivaa vanhoja lehtiä esiin. Blogien joulujuttuja en ole lukenut ollenkaan. Minä en tarvitse uusia ideoita, sillä vanhat tutut reseptit toimivat.  Jos jotain etsin blogeista, niin elettyä elämää, en siis lokakussa blogia varten suunniteltuja kokonaisuuksia. Yhä enemmän etsin netistä tavallisten ihmisten tavallisia kuvia jouluruuista ja -kattauksista, mutta nekin löytyvät sitten joulun jälkeen, sen eletyn elämän jälkeen.

Finnjävelissä juttelimme pitkään siitä, millaisia jouluja vietämme. Minä kerroin ohjenuorani olevan sen, että teen joka vuosi juuri sen verran kuin huvittaa, en enmpää. Samaa suosittelen kaikille muillekin. Minulta jäi tänä vuonna esim. kalja panematta, sinappi tekemättä ja siivouksista nyt ei tarvitse mainitakaan, mutta silti alkaa joulumieli vallata alaa. Huomenna koristelemme vielä kuusen, ja nautimme kala-aterian. Kaikille päiville on vähän ruuanlaittoa, mutta sekin on jees. Tänään syötiin maksalaatikkoa, paitsi lapset. Vielä kun olisi lunta!

Maakuntamatkailua ja ruokakauppojen tarjontaa

Minä olen aina ajatellut, että entisaikaan maalla syötiin paremmin ja kaupungissa huonommin, mutta nykyään syödään kaupungissa paremmin ja maalla huonommin. Jep, vähän kärjistettyä, ja tarkoitan hyvin syömisellä tuoretta sesonginmukaista lähiruokaa, en siis ravitsemusopillista hyvinsyömistä (vaikka ovatkin helposti sama asia).  

Tämä kesä ja piipahdukset pienissä ja vähän isommissa paikoissa ovat vahvistaneet ajatusta edelleen. Sitä aina välillä unohtaa olevansa aika etuoikeutettu pääkaupunkiseudun ruokatarjonnan ääressä, on hallia, isoja kauppoja monenlaisine valikoimineen ja vaikka ruuan kotiinkuljetuspalveluja.

Kun käy pienen paikan isoimmassa kaupassa, huomaakin ettei keskikesällä (olkoonkin kylmä kesä) löydä tuoreita kotimaisia kasviksia, paitsi tietty niitä raakoja tomaatteja, vaaleanvihreitä kurkkuja ja ruukkusalaattia. Ostin sitten pakastekasviksia.

Tai jos menee pikkukaupungin suurimpaan kauppaan sunnuntaina, (joo tiedän, oma moka sunnuntaishoppailla, mutta lomalla ei ole tullut pidettyä kirjaa päivistä) niin lihahyllyt tarjoavat vain sitä tyhjiöpakattua filettä ja sitäkin vähän. Mieti siinä sitten mitä teet sen toivotun broileriruuan kanssa.

Puhumattakaan kalatarjonnasta, joka on aika katastrofaalinen tällä hetkellä vähän joka puolella, joten ei ihme että sellaiset paikat kuin Maxin kala saa suorastaan liikuttumaan ilosta. Tällä kertaa kävin Suomen toiseksi suurimmassa kaupungissa ihan kohtuuisossa S-marketissa. S-ryhmän ruokamanifestista (kts. etenkin teesi 8) huolimatta kalatiski oli n. puolen metrin mittainen (joidenkin äitien tekemää ruokaa kyllä oli monta tiskimetriä vieressä). Tiskillä oli kolmea kalaa: kirjo- ja merilohta fileenä sekä muutama nahaton ahvenfile. Ostin sitten lohifileen, kokonaista kalaa olin hakemassa. 

Asiakkaat voivat vaikuttaa kauppojen valikoimiin, mutta helpommin vasta sitten kun sitä valikoimaa on. Minä ostin jokaisesta kaupasta tavallaan sitä mitä olin tullut hakemaan, mutta en sellaista kuin olin tullut hakemaan. Vaaditaan valikoimaa, ja jos sitä on, toimitaan siten että valikoima paranee, eikä supistu.

Tiistain ateria koostui siitä kirjolohesta, ensimmäisistä omista perunoista (Jussi), kermaviilikastikkeesta jossa omaa tilliä ja sipulia sekä omasta salaatista. Kala valmistettu sekä sähkösavustimella (vasemmalla, lasten mielestä parempaa) sekä kamadossa (oikealla, aikuisten mielestä parempaa). Kesäinen perusateria, joka ei koreile ulkonäöllä, mutta maku on sellaista mitä saa vain kesällä, ja ehkä vain Suomessa. Ainakin jos kasvattaa kasvikset itse.

Eläinten tappamisesta

No ei tässä montaa kuukautta mennyt nykyaikaa-sarjan loppumisen jälkeen, kun asiaa tuli. Minä olen seurannut, kuten varmaan suurin osa muistakin bloggaajista, Madcook-showta televisiosta. Ohjelma on nostanut minusta mielenkiintoisia asioita esiin jonkin verran provokatiiviseen tyyliin mikä on hyvä asia. Vierasvalinnat ovat olleet onnistuneita ja ajatuksia herättäviä huomioita on noussut suunnilleen joka kerta. Aiheen käsittelyt tuntuvat jäävän osin pinnalliseksi, johtuen varmaankin pääasiassa järjettömästä mainosmäärästä, mikä nykyään tuntuu katkaisevan kaiken ajatettelun, kun koko ajan ollaan katkolla.

Uusimmassa 7/9 osassa aiheena oli perinneruoka, tällainen perinneruokafani oli tietysti ihan innoissaan jo etukäteen. Yhtenä ohjelman aiheena oli se että jokaisen joka syö lihaa/kalaa, olisi pystyttävä tappamaan se eläin/kala. Jokainen voi miettiä omalla kohdallaan mihin on valmis, mutta jos ajattelee ihmisyhteisöjä vuosisatojen ja -tuhansien ajoilta, niin kaikki eivät sitä ole koskaan tehneet, vaikka ovatkin syöneet mitä ovat syöneet, sillä yhteisöissä on ollut työnjakoa paljonkin. Minä tulen perheestä, jossa on metsästetty aina, ja elän perheessä jossa metsästetään. Isä opetti meille jo lapsena kuinka eläin nyljetään, kynitään tai perataan, kuinka paloitellaan, missä on ruodot jne., olisi ottanut mukaan metsällekin, mutta minua kiinnosti enemmän se mitä tapahtuu keittiössä. Anatomia tuli jo lapsuudessa hyvin tutuksi, samoin elämän kiertokulku ja elämän ihme. Ja ruuan arvostus.

Taustaani vasten minusta näyttää oudolta, että eläintä tappaessa pitää karjua (kun ei kuitenkaan ole fyysisestä ponnistuksesta kyse) ja kiroilla. Missä on se kunnioitus ja arvostus elämää kohtaan sillä hetkellä kun ruokaa aletaan valmistaa alusta lähtien? Tai miksi pitää ilmehtiä sivusta? Täydet pisteet Eeva Vekille hienosta ja arvostavasta toiminnasta. Ja ihana Jenni Tuominen, mikä ilo seurata iloista ja raaka-aineita arvostavaa kokkaamistasi. Toivottavasti saat joskus ihan oman oikean ruokaohjelman.

Olemme etuoikeutettuja siinä mielessä, että jokainen voi tehdä valinnan omalla kohdallaan siitä mitä syö ja miten kohtelee elämää. Minä syön hyvällä mielellä lihaa ja kalaa, mutta tiedän myös useimmiten kuinka se on kasvanut ja elänyt ja ennen kaikkea sen kuinka se on kohdannut loppunsa. Siinä ei ole kukaan ollut kiroilemassa eikä ilmehtimässä. 

Tavallaan vuoden 2017 ruokatrendeistä

Minä en yleensä kirjoita ruokatrendeistä, enkä muutenkaan ennusta niitä. Joskus kuulun ns. edelläkävijöihin kuten kävi lehtikaalin kanssa; ja kun on jämähtäjä, on väkisinkin joskus trendikäs, trendit kun tuppaavat muuttumaan. Mutta syy miksi nyt tartuin asiaan on hesarin kirjoitus, jossa ennustetaan ensi vuoden trendejä. On ostereita, tanniinisia viinejä, kuohuvia juomia ja tiettyjä drinkkejä. Tällaiset trendit ovat minulle yhdentekeviä, niitä tulee ja menee eikä niistä jää mitään muistijälkeä aivoihin.

Sen sijaan on upeaa, että sesonginmukainen lähiruoka on ja pysyy edelleen listoilla tavalla jos toisella, sen kun soisi olevan jokapäiväistä normia, ei mitään trendiä. Kasvisruuan suosio on hieno juttu, sillä se lisää tarjontaa ja vaihtoehtoja niin kaupoissa kuin ravintoloissakin. Myös vastuullisuus on asia, jonka haluaisi olevan enemmänkin kuin trendi.

Erityisesti kuitenkin tartuin tuohon kirjoitukseen kohdan 10 takia, nimittäin siinä nostettiin ruokarauha esiin yhtenä trendinä. Ihan mahtava juttu, jos ruokarauhasta tulisi trendikästä. Siis se yksinkertainen asia että annetaan ruokarauha muille ja itselle. Syödään yhdessä ja nautitaan yhdessä hyvästä ruuasta, olkoon se sitten tavallista arkiruokaa tai hienompaa juhlaruokaa. Ei tehdä numeroa omasta ruokavaliosta (sehän sisältää niin usein piikin muille, joko tahallisesti tai tahattomasti), eikä puututa muidenkaan ruokavalioihin. Ei syyllistetä eikä syyllistytä. Nautitaan seurasta ja nautitaan ruuasta. sillä se jos jokin on terveellistä, niin mielelle kuin ruumiillekin. Turha nipotus pois, nipotuksesta seuraava huono mieli on epäterveellistä itselle ja pilaa samalla muidenkin ruokarauhan. Kuten Antti Oksa sanoo: "Saman pöydän ympärille mahtuu erilaisia ruokavalioita." Konstailematon ja puhdas ruoka kunniaan!

---

Päätän säännöllisen nykyaikaa-sarjan tähän. Kaksi vuotta löytyi aiheita jokaiselle kuukaudelle, jatkossa nykyaikaa jatkaa silloin tällöin jos asiaa on.

Valikoimista, ruuasta ja herkuista - nostoja uutisvirrasta

Marraskuu on melkein lopussa, mutta minulla on vain pienesti asioita mielessä, muuhun ei kai ole ollut aikaa. Viime aikoina olen kiinnittänyt erityisesti kolmeen juttuun huomiota:

1) Valikoimista

Muutin jenkkeihin vuosituhannen alkupuolella. Siellä tuli hetken illuusio, että kaupoissa on isot valikoimat kaikkea. Tämä mielikuva karisi äkkiä, kun tajusi etten tarvitse viittäkymmentä erilaista hapankermaa, yksi riittää. Mutta joukosta puuttui smetana, viili, rahka ja kaikki muu sellainen, mitä oli tottunut pitämään hyvänä valikoima. Ja jos ei syö muroja, ei yhtään auta että hehtaarin kaupassa on puoli hehtaaria erilaisia muroja saatavilla. Vähän samalta on tuntunut viime vuosina Suomessakin, kaikkia tuotteita on kamala määrä, vaikka oikeasti se yksi tai kaksi riittäisi, toisaalta monta samaa ei korvaa montaa tai edes muutamaa erilaista tuotetta. Vähän aikaa sitten uutisoitiin isosti ylen sivuilla, kuinka leikkelevalikoiman vähentäminen oli vähentänyt hävikkiä S-ryhmän kaupoissa. Hieno uutinen kertakaikkiaan. 

2) Ruokavaliosta

Personal trainer ja ravitsemusterapeutti Petteri Lindblad kirjoitti hienosti blogiinsa siitä, kuinka terveellisesti syöminen on nykyään vaikeaa. Nauroin melkein vedet silmissä kun mietin että kuinka hankalaa elämä on, kun peruna ja ruisleipä ja maito (tai mikä tahansa muu) on epäterveellistä, paitsi se karkki ja pizza ja limsa ja hampurilainen. Kun huono olo tulee siitä perunasta eikä noista muista. Siinä on nykyihminen vaikeassa tilanteessa.

3) Herkuista

Ehkä aavistuksen ristiriidassa edellisen kirjoituksen kanssa, mutta siitä huolimatta ei unohdeta pienen herkuttelun ja hyvän mielen hyödyllisyyttä. Ranskassa asuva toimittaja Helena Liikanen-Renger kirjoitti kolumnissaan suomalaisten ja ranskalaisten eroista suhtautumisessaan herkutteluun. Muistetaan siis kohtuus joka ehkäisee övereitä ja pidetään tunteet erillään pikkuherkuttelusta, ja unohdetaan myös ruualla palkitseminen ja rangaitseminen. Nautinto sellaisenaan ja kasvatus erikseen. Vai onko niin, että suomalainen joka on tottunut ääri-ilmiöihin esim. valon ja lämmön suhteen ei osaa pitää mitään muutakaan kohtuudessa? Että keikutaan vaan övereissä tai ääriehdottomuudessa. Jos yritettäisi vaihteeksi kokeilla kohtuutta, ja samalla katkaista sukupolvien ketju.

River Cottage A-Z ja keittokirjajuttua

Samalla kun tilasin Gill Mellerin Gatherin, tilasin myös Hugh Fearnley-Whittingstallin uusimman kirjan. Kyseessä on massiivinen teos River Cottage A to Z. Kirjaa on kirjoittanut Hugh:n lisäksi River Cottagen huipputiimi, mukaanlukien Gill Meller. Suotta kirja on jäänyt Gillin kirjan hehkutuksen varjoon, A-Z on ihan loistava kirja. Paljon kokattavaa, vielä enemmän tietoa ja mielenkiintoisia tarinoita, kaikki mahdolliset ja mahdottomat raaka-aineet käyty läpi ja jokaisesta hieno resepti. Tieto on sovellettavissa Suomeenkin, vain muutamia raaka-aineita ei Suomesta saa. Ihana kirja, käyttöä ja iloa on vuosikausiksi eteenpäin. Ja visuaalisesti upea, ihania vesimärimaalauksia kirja täynnä.

Tätä miettiessä tajusin että suhtautumiseni keittokirjoihin on muuttunut, tai oikestaan olen palannut samaan mitä ajattelin aiemmin. Olin siis vielä muutama vuosi sitten sitä mieltä, että aika on ajanut keittokirjoista ohi, sillä kaikki ja enemmän löytyy netistä. En juurikaan käyttänyt keittokirjoja, sillä jos tein jotain uutta, etsin reseptin netistä blogeista, kokkien sivuilta ja ohjelmien alta. Hakusanojen käyttö oli helppoa ja kaikkea mahdollista oli helppo löytää, jos ei suomalaisena ohjeena niin englanniksi sitten. 

Mutta sitten jossain vaiheessa tuli tunne, etten enää löydäkään niin helposti käyttökelpoisia reseptejä, hukkasin vanhoja jo kerran löytämiäni reseptejä, blogeja lopetti (Ankerias tule takaisin) jne. Tai kun löysin reseptin, se ei toiminutkaan käsissäni tai maistunutkaan hyvältä. Huomasin ärsyyntyväni väärästä tiedosta ja/tai tietämätömyydestä (älkää ymmärtäkö väärin, minua ei haittaa oppimishaluisen tietämättömyys, päinvastoin, mutta väärän tiedon/tietämättömyyden levittäminen ärsyttää). Lisäksi sisältöyhteistyö lisääntyi, ja yhä usemmat blogit ovatkin sisältä päin kirjoitettuja mainoksia. Liian usein tuli törmättyä väkisin väännettyyn ohjeeseen joka ei sitten oikeasti tuntunut toimivan, tai se tunne kun lukee reseptiä, johon käy muka vain yhden merkkinen kerma. Mainoksessa sen ymmärtää, mutten jaksa innostua siihen sisältäpäin kirjoitettuna.

Samoihin aikoihin törmäsin useampaan hyvää uuteen keittokirjaan (=ostin siis), sellaiseen joiden tiesi kestävän aikaa. Kirjoihin, joihin voi luottaa että reseptit toimivat eikä tarvitse arpoa että toimiiko reseptit omissa käsissä. Ja tietysti hyllyssä oli valmiiksi iso rivi kirjoja, joihin pystyi aina palaamaan, niihin muuttuneet algoritmit tai kuolemat eivät pysty. Uusia kirjoja tuli esim. Juuri Nyt, Murun keittokirja ja suurin osa River Cottageista (näistä siis osa minulle uusia, vaikka olivatkin vanhempia). Ja vanhat luotettavat mysilahtiset, juliachildit ja jaakkokolmoset löytyivät hyllystä tietysti. Kaikille näille kirjoille on yhteistä se, että kirjat ovat huolella ja ajan kanssa tehtyjä, reseptit ovat raaka-ainelähtöisiä, ne ovat huolella toimitettuja eikä niistä löydy virheitä. Näitä kirjoja ilmestyy verkkaiseen tahtiin, mutta tällä iällä ehtii/on ehtinyt odottaa, joten mukava kokoelma on käytössä. Ostamisen arvoisia kirjoja ilmestyy harvoin, mutta riittävästi.

Niinpä en enää ole sitä mieltä että keittokirjoilla ei olisi käyttöä. Minulla kuluu  yhä vähemmän aikaa ohjeiden etsimiseen netistä ja yhä enemmän kuluu aikaa (taas) kirjojen lukemiseen ja tutkailuun. Toisaalta mitä voi odottaa ihmiseltä joka on lapsena/nuorena lukenut/selannut Spectrum-tietosanakirjasarjan aasta ööhön. Juuri nyt luen keitto/tietokirjaa aasta tsetaan, ja nautin suunnattomasti. Maailma muuttuu, kirja pysyy.

ps. Kaipaan kyllä hyvää suomalaista riistakeittokirjaa. Sellainen on edelleen hakusessa, eikä oikein mikään tunnu riittävän kattavalta ja toimivalta. Siis niiden jaakkokolmosten lisäksi.

Marjastuksesta

Tämä vuosi on ollut poikkeuksellisen hyvä marjavuosi ja olen poiminut mustikkaa, villivadelmaa ja puolukkaa enemmän kuin koskaan ennen elämäni aikana. Ja todellakin kaikkia noita kolmea. Monena vuonna jotain marjaa tulee hyvin, mutta ei toista tai kolmatta, ja muistan minä jonkun vuoden kun mikään noista marjoista ei ole tuottanut satoa.

Marjastan yleensä tutuilla paikoilla, samoissa maisemissa missä olen käynyt jo lapsena äidin ja muun suvun kanssa. Tiedän minkä kiven ympärillä on aina paljon puolukkaa, mistä kohtaa löytyy mustikkaa kuivana vuotena, mistä märkänä vuotena. Ja vadelmapuskiin menen aina sen mukaan mihin niitä ilmestyy, tuttuja paikkoja nekin.

Tänä vuonna silmiini on osunut monia kirjoituksia marjastuksesta ja siitä kuinka rauhoittavaa se on, ja onhan se. Olen vaan huomannut, että minun marjastusfilosofiani on aika erilainen moniin muihin verrattuna. Olen jopa lukenut että joitain ärsyttää suunnattomasti sellaiset marjastajat jotka poimivat ämpäritolkulla marjoja. Uskokaa pois, minä en halua ärsyttää ketään, mutta en voi sille mitään, etten fiilistele metsässä vaan tärkeintä on saalis. Minua ei haittaa että joku lähtee kahvipannun kanssa metsästä hakemaan pienen piirakan mustikat, ja toivoisin ettei muita häiritse se, että minä lähden metsään hakemaan yhtä tai kahta ämpärillistä marjaa kerrallaan.

Minun marjastus on sitä, että metsään mennään ämpärin kanssa, kerätään se täyteen niin että hiki tippuu nenänvartta pitkin ja sitten tullaan pois. Eväitä ei tarvitse ottaa koska metsässä ei kerrallaan olla kovin kauaa, vesipullo saattaa olla mukana helteisessä mustikkametsässä, aina ei sitäkään. Onnentunne tulee siitä, että ämpäri on täysi ja tietää että marjaa riittää tulevana vuotena vaikka jokaiselle päivälle. Sienimetsässä saatan fiilistellä, marjametsässä muinaissuomalainen fiilistelee vain saaliista.

Elokuu on kasviskuu

Talven ja ennen kaikkea kevään aikana ehtii unohtaa kuinka upea ja yltäkylläinen ruokakuukausi elokuu on. Vaikka ei olisi omaa kasvimaata tai viljelypalstaa, ovat kaupat ja torit täynnä toinen toistaan parempia ja edullisempia kasviksia. Eikä enää tarvitse viljellä lehtikaalia eikä härkäpapua eikä keltajuurta itse, kun kaikkia niitä saa kaupasta, kiitos siitä kuuluu ennen kaikkea Satokausikalenterille.

Voi sitä onnea jos on oma kasvimaa, on se sitten pihalla, mökillä tai vaikka kaupungin vuokrapalsta. Päivän ruoka-aineet on mahdollista hakea maasta tuoreena ja suunnitella jokaiselle päivälle vaikka kuinka monipuolisia ruokia. Lisäksi voi käydä poimimassa metsästä (tai torilta tms.) sieniä ja/tai marjoja. Kaikki maistuu uskomattoman hyvälle vähällä vaivalla. Tai kyllähän se aikaa vähän vie, kun joutuu nostamaan kasvikset maasta, pestä ne, kuoria ja pilkkoa ja sen sellaista. Ihan parasta ajankäyttöä kuitenkin, mieli lepää, ja pysyypähän pois vaikka istumasta. 

Parasta juuri nyt harrastelijan kasvimaalla on esim. pavut, härkäpavut, porkkanat, punajuuret, sipulit, lehtikaali, avomaankurkut, kurpitsat ja edelleen vaikka perunat ja yrtit (ja tomaatit ja chilit jos ne olisivat kasvaneet). Voi valmistaa helposti upeita ateriakokonaisuuksia, kasvisten syöminen on niin kaukana siitä salaatti-kurkku-tomaatti-salaatista. 

Sitä minä vaan jaksan ihmetellä, että miksi kukaan ei ehdota vegaanista tai edes lihatonta elokuuta. Vegaani pitäisi olla vuoden pimeimpään aikaan jolloin mikään tuore ei kasva, ja lihaton pitäisi olla silloin kun metsästyskausi on runsaimmillaan. No joo, alkaahan elokuussa kyyhky- ja sorsajahti, mutta silti. Elokuu on ihan paras ruokakuukausi!

Makua

Makuasioista ei voi kiistellä (älä taaskaan aloita kirjoitusta kliseellä). Mutta makuaistia voi harjoittaa, sitä voi totuttaa ja sitä voi turruttaa. Olen joskus miettinyt, että miten ihmiset voivat syödä jatkuvasti eineksiä, käyttää valmiskastikkeita ja sen sellaista ja vielä sanoa että ruoka on hyvää. Asiaa on tutkittu ja huomattu että makuaisti tottuu, ja esim. ylenmääräinen suola ja rasva koukuttaa.

Jos suurin osa ruuasta on tavallisista raaka-aineista tehtyä konstailematonta ruokaa, uskokaa pois että keinotekoiset ja pitkälle prosessoidut ruuat maistuvat vieraalta. Ei se ole nirsoutta, ei se ole hienostelua, se vaan on yksinkertaisesti pahaa.

Jo yksi keinotekoinen osanen voi pilata koko ruuan. Hyvä esimerkki tästä on kerran kauppahallin tilauksen mukaan tilaamani ilmainen tuotenäyte, "ihana sitruunainen kalakastike" joka "helpottaa perheenäidin arkea huomattavasti". No minä uskoin mainosta ja holvasin ohjeen mukaan kastikkeen kalan päälle. Ruuasta tuli niin kamalaa, että koko perheeltä jäi kalakin syömättä, kaikkien mielestä se maistui pahalta einesruualta. Kallista ilmaisuutta, varsinaista hävikin lisäämistä. Hyvän kastikkeen saa lisäämällä vähän kermaa, sitruunaa ja pippuria, ei sekään ole hankalaa, ei todellakaan, perheenäidin helppoon elämään ei tarvita vettä eikä aromeita kastikkeessa. Samaa olen kuullut muualtakin, esim. hyvän lasagnen saa pilattua valmiskastikkeella. Lasagne maistui kuulemma osalle syöjistä, mutta ei kaikille. (Saa kommentoida, jos haluat paljastaa itsesi :) )

Makuaisti kehittyy ja muuttuu koko ajan, ja sitä tosiaan voi kehittää, tai turruttaa. Lapsen makuaistin kehitys on evolutiivisesti järkevää, keskimäärinhän lapset syövät ihan kaikkea suunnilleen 1-vuotiaaksi asti (eli siihen asti kun ovat roikkuneet äidissä kiinni), sen jälkeen nirsous vieraita ja karvaita makuja kasvaa pikkihiljaa (taas keskimäärin, ja vaikka tekisi mitä) sinne 3-vuotiaaksi asti, jonka jälkeen nirsous taas alkaa vähetä (eli lapsi on jo tottunut makuihin, ja koska on edelleen hengissä, ei ole syönyt myrkkyjä...). Nirsousvaiheessa on tärkeä päästä maistamana uusia makuja turvallisesti. Toisaalta jos syö pelkkää einestä ja purkkirokaa, makuaisti tottuu niihin, ja niistä muodostuu ne aikuisikään säilyvät tutut ja rakkaat muistijäljet aivoihin. Ja ehkä se tavallinen ruoka maistuu pliisulta?

ps. Minua ei oikeasti haittaa jos joku tarjoaa minulle eineksiä, tai tekee tarjoamansa ruuan puolivalmisteista. Seura ja yhdessäsyöminen ovat kuitenkin tärkeintä, ja hyvässä seurassa kaikki ruoka on hyvää. Kokataan kukin omalla tyylillä ja oman kiinnostuksen ja jaksamisen mukaan. Minä tein tänään marjapiirakan valmistaikinaan, ja huomenna on tarkoitus käyttää valmista vaniljakreemijauhetta. Hyvänä marjavuotena aika kuluu enemmän metsässä kuin keittiössä.

Mukavuusalueen ulkopuolelle

Minä inhoan matkustamista. Siihen nähden olen matkustanut paljonkin, mutta melkein kaikki matkat ovat olleet pakollisia työmatkoja. 1990-luvulla reissasin paljonkin, silloin vielä vapaaehtoisestikin, tai vähintään yhdistin työmatkoihin milloin mitäkin seikkailua, välillä seikkailut tulivat järjestämättäkin. Mutta sitten tuli muutto jenkkeihin ja heti perään 9/11. Sen jälkeen matkustaminen muuttui minusta painajaismaiseksi, eikä ole siitä mihinkään muuttunut, ehkä minustakin on tullut mukavuudenhaluisempi. Olen hyvinkin tyytyväinen näihin pieniin piireihin työpaikan, kodin ja mökin ympärillä. Lomareissuiksi riittää hyvin kotimaa, ainakin kun saisi vielä sen ruokapuolen toimimaan, vaikka toki kai lapsia pitää välillä viedä ulkomaillekin.

Mutta joskus sitä haluaa/täytyy saada jotain, minkä takia joutuu mukavuusalueen ulkopuolelle. Yleensä nämä jutut liittyvät työhön, mutta voi sitä ihan pelkästään itsenkin takia olla valmis vähän näkemään vaivaa ja tekemään vähemmän mieluisia juttuja jotta saa jotain mistä on haaveillut vuosikausia (siis minun tapauksessa, tiedän että muut ovat paljon nopeampia toimissaan). Minulla on ensimmäinen River Cotttage -resepti ollut blogissa maaliskuussa 2012, eli yli neljä vuotta sitten, ja suunnilleen siitä saakka olen haaveillut River Cottagen ruokakurssista. Pitkään se oli vain kaukainen haave "sitten joskus", mutta puolisen vuotta sitten totesimme että alkaa olla aika toteuttaa haave.

Niin sitten varasin neljän päivän kurssin, vähän päästä majoituksen ja lopulta lennotkin. Ja työkavereiden yllytyksestä päätin vielä jäädä yhdeksi yöksi Lontooseen kurssin jälkeen, joten hotelliyökin on varattuna. Matkustamista tiedossa, peräti viikon reissu odottamassa kesäloman alussa. Kurssin lisäksi vähän shoppailua Lontoossa ja jotain muuta kivaa, saa ehdottaa mukavaa tekemistä Waterloon suunnalla.

Edessä on vielä pakkaaminen, joka on aika helppoa verrattuna vaikka Campasimpukan caminoa varten pakkaamiseen. Ajattelin ottaa mukaan tietokoneen, kameran, puhelimen, laturit + adapterin, kirjan, hyvän kynän, muutaman vaatekerran, hyvät kengät ja minigrip-pussiin mahtuvat pesuvälineet. Ja iloisen ja ennakkoluulottoman mielen. Eiköhän yksi viikko suju niillä siellä mukavuusalueen ulkopuolellakin.

Vastakohtia

Vastakkainasettelu tuntuu olevan pinnalla nykyään ja vaikka en siitä kauheasti pidä, kokosin tähän silti muutaman kohdan, enemmän ja vähemmän pieniä asioita.

Kukat:

Minä listasin aiempaan Onnea on -postaukseen yhdeksi ilonaiheeksi oman luottofloristin. Ja kun vastakohtana on se, että luottoforisti on matkoilla toisella puolen maapalloa, on muutos melkoinen. Mitä minä nyt teen kun tuleekin yllättättäviä kyläilykutsuja, konsertteja, juhlia ja sen sellaista? 

Tee:

Minulla on tuossa blogin sivupalkissa paikkoja, joista pidän ja joita voin todellakin suositella. Siellä on myös paikka nimeltä Calliola. Jos vaan ikinä on mahdollista järjestää menoa sinne, menkää ihmeessä, ylisanoja ei ole riittävästi kuvaamaan paikkaa. Ehkä upein vastakohta muihin paikkoihin se on teenjuojan kannalta. Miettikää, melkein joka paikassa teenjuoja saa sitä haaleaa vettä ja valikoiman pussiteetä. Kuten olen ennenkin sanonut, pussiteessä sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta siinä valikoimassa yleensä on. Kun kysyy maustamatonta mustaa perusteetä, melkein aina Earl Grey on se vaihtoehto. Uskokaa nyt, se ei ole maustamatonta mustaa teetä. Calliolassa sen sijaan teevalikoimassa löytyy hyvä valikoima erilaisia teelaatuja kommentilla "se on nyt uuden sadon teetä". Luulin hetken joutuneeni toiselle planeetalla (sori kahvinjuojat, tämän voi ymmärtää vain teenjuoja joka nauttii hyvästä teestä).

Ruokarauha:

Kuka tietää milloin Suomessa alkoi se, että ruokapöydässä pitää koko ajan kommentoida ja voivotella ruokaa? Että voi voi kun on voita ja kamalaa kun taas syödään vaikka on edellisestäkin ihan täynnä (ja sitten ladataan lautanen kukkuroilleen taas). Että ei voida vain ottaa sen verran kuin jaksaa, aikuiset ihmiset, ja olla ottamatta sitä voista ruokaa jos se ahdistaa. Hyvässä ruokaseurassa ruuasta voi nauttia, jutella niitä näitä ja jutella siitä ruuastakin nätisti: missä se on kasvanut, miten se on tehty ja miten hyvää se on. Joku sen on kasvattanut, joku on sen valmistanut, joku on nähnyt sen kaiken vaivan. Huonossa ruokaseurassa puhutaan ruuasta ja omasta tai muiden syömisestä rumasti, peitetään se kaikki toisten tekemä työ oman marinan alle, eikä kukaan nauti. En ole missään muussa maassa törmännyt näin systemaattiseen hyvän ruuan dissaamiseen kuin mitä Suomessa törmää, ja usein. Jo pikkukoululainen harmittelee kun ei voi nauttia lempiruuastaan koulussa, kun kaikki ympärillä haukkuvat ruokaa. Sanoo että menee oma ilo pilalla. Nautitaan ruuasta ja nautitaan hyvästä seurasta ja annetaan ruokarauha muille.

Vuoden kuukaudet

Huhtikuu, vuoden ankein kuukausi

Aina ei jaksa olla vakavalla mielellä, vaikka olisi kuinka tosikko. Huhtikuussa, jonka miellän vuoden ankeimmaksi kuukaudeksi, tuli mieleen, että voisin kirjata ylös sen, miten näen kuukaudet. Joku näkee kuukaudet väreinä, joku lomina/ei-lomina, ja joku saattaa nähdä kuukaudet viljelyn kautta. Minä näen kuukaudet muinaissuomalaiseen tapaan selviytymisen suhteen, eli tässä tulee jokainen kuukausi satokauden kautta:

Tammikuu on hyvä liha- ja kalakuu. Jänis-, peura- ja kauriskausi päällä, samoin talviverkoilta paljon kalaa. Vegaaninen tammikuu ajatuksena on melkoisen (lue totaalisen) hullua muinaissuomalaisen mielestä. Kunnon pakkanen puhdistaa ja helpottaa tulevan kesän satoa, routa möyhentää maata.

Helmikuu on edelleen hyvä liha- ja kalakuu. Lisäiloa tulee laskiaisesta ja talven riemusta.

Maaliskuussa valon lisääntymisen huomaa ja ikkunalautakasvatus alkaa. Omat sipulit ja juurekset loppuvat yleensä viimeistään tässä vaiheessa vuotta. Ensimmäiset kylvöt ruukkupuutarhaa varten.

Huhtikuu on kaikkein ankein ruokakuukausi. Sipulit, juurekset ja perunat ovat pehmenneitä ja parhaan maun menettäneitä, kotimaiset varastot alkavat olla lopussa, mutta mitään uutta ei oikein vielä kasva. Kuvasta näkee miltä maa näyttää huhtikuussa (jos ei ole lumen alla). Hyvänä vuotena ensimmäiset nokkoset löytää huhtikuussa, mutta ei siitä vielä ravinnoksi paljoa riitä, hyvä jos saa aterian pari. Onneksi on pakastimet. 

Toukokuu on touhukas kevätkuukausi joka menee tiukassa fyysisessä aherruksessa haaveiluineen. Sato ei ole koskaan niin suuri kuin toukokuussa, silloin kaikki on vielä mahdollista! Kotimainen tarjonta ei vielä ole huimaa, mutta kurkut ja tomaatit alkavat olla jo maukkaita sekä kaikkea vihreää riittää syötäväksi.

Kesäkuu on salaattikuukausi. Silloin syödään salaatteja, ihania juustoja ja hyvänä vuonna jo ensimmäiset manskikatkin. Ja ne ensimmäiset uudet perunat!

Heinäkuu on vuoden ensimmäinen kunnolla runsas satokuukausi. Aikaisimmat marjat ovat kypsiä ja kasvimaa alkaa antaa monipuolista satoaan. Paljon värejä, paljon hyviä makuja. Miksei kukaan ehdota vegaanista tai lihatonta heinäkuuta? Ai niin, koska grillaus. Eikä sovi aakkosiin.

Elokuu, marjakuu, kasvimaakuu: kaikkea on runsaasti ja työtä riittää sadonkorjuussa. Ihanaa aikaa kasvimaalla, marjapuskissa ja -metsässä. Kirsikoita ja tatteja, hilloamista, säilömistä, pakastamista ja kuivaamista.

Syyskuu: Sadonkorjuu- ja marjasesonki jatkuu. Sienivuosina paljon sieniä. Yltäkylläinen säilöntäkuukausi, luumuja, omenoita, päärynöitä ja vaikka mitä. Ihana syyskuu.

Lokakuussa yltäkylläisyys jatkuu. Puutarhasato on edelleen runsasta myöhäisten lajikkeiden ansiosta. Hirvestys alkaa ja sieniäkin vielä riittää. Lihaton lokakuu tuntuu yhtä pöhköltä kuin vegaaninen tammikuu.

Marraskuu on ilmojen puolesta vuoden ankein kuukausi. Myöhäistä satoa riittää edelleen, jos ei muuta niin lehtikaalia ja viimeisiä juureksia. Ja synttäreitä, vuoden ankeimpana ulkoilukuukautena.

Joulukuu on tunnelmallinen juhlakuukausi, juuresten ja kotimaisen ruuan juhlaa. Ja vuoden loppu, vaikka uusi vuosi tuntuu alkavan vasta huhti-toukokuussa samaan aikaan kuin kylvöhommat alkavat.