lauantai 29. lokakuuta 2016

Rukiinen omenapiirakka


Tästä tuli ihanan raikas ja maukas omenapiirakka, sellainen mihin ei Suomessa ole tottunut, mutta onneksi on mahdollista tottua. Resepti löytyy tämän vuoden lempikeittokirjastani, eli Gill Mellerin kirjasta Gather. Minulla oli vielä jäljellä vähän Antonovkaa, joten leivoin piirakan mökkiherkuksi. Tästä tulikin sellainen tunteita herättävä piirakka johon moni sukulainen osallistui, joskin tietämättään. Omenat olivat tädin omenatarhasta, upea omenamehu enolta ja ruisjauhot siskolta (viimeisen voi ainakin kuvitella). Ja minä leivoin kakun.

400 g omenoita
1 sitruunan mehu ja kuori
150 g voita
100 g fariinisokeria
100 g sokeria (ohjeessa 200 g light brown sugar)
3 munaa
100 ml omenamehua (ohjeessa siideriä)
150 g vehnäjauhoa
100 g ruisjauhoa
2 tl leivinjauhetta
ripaus suolaa
vähän tuoreen timjamin lehtiä

2 pientä makeaa omenaa
2 rkl ruokosokeria

Kuori ja pilko omenat pieniksi kuutioiksi. Tai jos haluat oikoa (kuten minä) raasta kuoritut omenat karkeaksi raasteeksi. Sekoita joukkoon sitruunamehu ja -kuori. Vatkaa voi ja sokeri(t) vaahdoksi kulhossa. Lisää muna kerrallaan voinakkaasti vatkaten, lisää myös omenamehu (tai siideri). Lisää keskenään sekoitetut jauhot ja suola ja sekoita taikina tasaiseksi. Lisää sitruunaiset omenat ja timjaminlehdet joukkoon. Levitä taikina voideltuun ja leivinpaperilla vuorattuun irtopohjavuokaan (halkaisija n. 24 cm). Leikkaa makeat omenat ohuiksi viipaleiksi ja astettele ne taikinan päälle. Ripottele päälle vielä sokeria. Paista 175 asteessa n. 55 minuuttia.

Piirakka maistui herkulliselta ihan sellaisenaan, mutta kyllä vaniljakastike tai -jäätelö tai -kerma kruunaa tämänkin omenaherkun.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Sananen (ruoka)elitismistä minultakin

Todellista elitismiä: matkalla ruokakurssin takia (River Cottage Park Farm)

Alkuviikosta somessa on (ainakin pienesti) kohistu Hesarin pääkirjoituksesta jossa moitittiin ruualla hifistelijöitä elitisteiksi, tai siihen tapaan minä ainakin asian tulkitsin, se(kään) kun ei ihan selväksi jutusta käynyt. Juttu oli nimittäin niin totaalisen huonosti kirjoitettu, että ajattelin jo ettei kukaan jaksa siihen edes puuttua, mutta kyllähän se äläkän nosti kuten voi lukea esim Savsuolaa ja Suolaa ja hunajaa -blogeista. Minulla oli blogissa reilu vuosi sitten hifistely-pohdintaa, ja ajattelin ensin etten enää jaksa palata tähän, mutta tässä sitä ollaan.

Kirjoittaja ei selvästikään tiennyt mistä puhui, käytti ontuvia vertauskuvia (Kobe-härkä + lähiruoka), ja tuli siinä samalla halveeranneeksi vähän kaikki ihmiset, niin ne "elitistit", tuottajat kuin yksinhuoltajatkin. Jos tämä edustaa oikeasti hesarin pääkirjoitustasoa, niin kyllä menee huonosti lehdellä! (anteeksi että minä tulin nyt dissanneeksi kirjoittajaa ja hesaria, mutta taidankin olla elitisti)

Jaksan ihmetellä sitä, miten vieraantunut pääkirjoittaja on suomalaisesta ruuasta ja ruokakulttuurista. Luulee että paluu juurille on jotain ihmeellistä. Suomi on täynnä ihmisiä jotka ovat aina syöneet lähellä tuotettua ruokaa. Ja eikö se vaan ole hyvä, että yhä useampi miettii mistä ruoka tulee ja miten se on kasvatettu ja muuttaa kulutustottumuksia jos muuttamisen tarvetta on. Jos kirjoittaja kuuluu siihen joukkoon, jonka suu on tuohesta ja ruoka on ainoastaan polttoainetta elämälle, niin miksi hän kirjoittaa asiasta? En minäkään kommentoi kvanttifysiikkaa, kun en siitä ymmärrä.

Minulle ruoka (sen kasvatus, miettiminen ja valmistaminen) on varmastikin myös harrastus, kernaasti minua saa nimittää elitistiksi, jos se, että harrastaa jotain on elitismiä. Pääasiassa ruuanlaitto kuitenkin on huolenpitoa perheestä ja muista läheisistä. Sielun ja ruumiin ravintoa, mieleen jääviä kokemuksia ja elämyksiä, hyviä tapoja, yhdessäoloa, muistoja, historian arvostusta ja tarinoita. Ja kyllä, minulle on oma ja läheisten hyvinvointi tärkeää, sitäkin pääkirjoitus tuntui paheksuvan. En voi vaikuttaa isosti asioihin, mutta lähellä voin. Tulen siinä samalla työllistäneeksi (pienesti) lähellä olevia tuottajia, kalastajia, leipomoita jne. Jos minä en huolehdi lähipiirini (ja omasta) hyvinvoinnista, niin kuka sitten? Muiden äidit? 

Tarkoittaako tämä pääkirjoitus sitä, että vihdoinkin ruokaperinne lasketaan  kulttuuriksi, kun oikein Hesarin pääkirjoitussivulla asiaa pitää paheksua (vrt. ooppera ja muu "korkeakulttuuri")?

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Peuraliemi aasialaisella vivahteella


Minä olen tänä vuonna saanut hyviä juotavaksi tarkoitettuja lihaliemiä, ensin Dario Cecchinin illassa, jossa lihaliemi oli yksi suosikeistani, ja sen jälkeen River Cottagen kurssilla saimme keittiön valmistamaa tulista lientä. Juotavat lihaliemet ovat olleet minulle uusi ja miellyttävä tuttavuus. Vaikka keitänkin liemiä ja käytän niitä vaikka mihin, ihan sellaisenaan niitä ei ole tullut nautittua, ei ainakaan usein. Tänään keitin peuraliemen ja sen valmistuttua keitin siitä myös aasialaista lientä River Cottagen ohjeilla.

Peuraliemi


peuran luita
2 porkkanaa
2 palsternakkaa
2 sipulia
2 vartta varsiselleriä
2 laakerinlehteä
pippureita (valko- musta- ja maustepippuria)
persiljaa pieni nippu
lipstikkaa pari lehteä

Paahda peuran luita uunissa 20 minuuttia 250 asteessa. Minulla oli nyt peuran selkäranka, jonka sahasin kahtia. Kuori porkkanat ja palsternakat, viipaloi reiluiksi paloiksi. Pilko sipulit kuorineen muutamaksi lohkoksi, pilko myös varsiselleri. Laita luut isoon kattilaan ja lisää vettä niin että ne peittyvät, minulla meni nelisen litraa tällä kertaa. Nosta liemi hiljalleen kiehuvaksi ja kuori vaahtoa niin kauan kuin sitä tulee. Kun luut on hyvin paahdettu, vaahtoa ei juurikaan tule. Lisää kasvikset ja mausteet ja anna poreilla hiljalleen n. 5 tuntia, aika ei ole tarkka kunhan se on pitkä.

Siivilöi liemi, keitä sitä tarvittaessa kasaan ja pakasta sopivissa erissä. Minä pakastin litran verran lientä ja vajaasta litrasta lientä tein 

Juotava liemi aasialaisittain


muutama kevätsipuli
ruukku korianteria
1 sitruunaruohon varsi
pikkupala inkivääriä
1 valkosipulin kynsi
1 miedohko chili (Aji Cristal)
2 kaffir limen lehteä
1 tl kalakastiketta (nyt ei ollut)
1 rkl riisiviinietikka
2 tl tummaa sokeria
1 rkl soijakastiketta
8 dl hyvää (peura)lientä

1 limen mehu

Pilko kevätsipulit reiluiksi paloiksi. Leikkaa korienterin varret, jätä lehdet talteen, voit käyttää ne valmiiseen liemeen (tai tehdä vaikka salsaa). Leikkaa sitruunaruoho reiluiksi paloiksi ja riko varsia painelemalla veitsen kahvalla. Kuori ja pilko inkivääri ja valkosipuli, pilko chili muutamaan osaan. Laita kaikki aineet kattilaan ja keitä kymmenisen minuuttia tai vähän yli. Siivilöi liemi, lisää lime ja tarkista maku. Liemestä riippuen voit joutua lisäämään vähän suolaa ja/tai soijakastiketta. Jos joku näistä aineista puuttuu, ei se haittaa, liemi on silti varmasti hyvää. Nauti kupeista heti kuumana, erityisen hyvää sen jälkeen kun on ollut ulkona syksyisessä viimassa useamman tunnin esim. kääntämässä savimaata.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Omenapuun varttaminen


Maalla kasvaa omenapuu, varmaan pian 100-vuotias, jossei jo olekin. Lajiketta kukaan ei tiedä enkä missään ole törmännyt samanlaiseen omenaan, josko on vaikka vanha siemenestä lähtenyt omenapuu. Ollut minun lempiomena lapsesta saakka, sellainen omalaatuinen syömäomena, säilöttäväksi siitä ei ole. Parhaimmillaan juuri ja juuri kypsänä, ylikypsänä menee jauhoiseksi ja mauttomaksi. Sellainen aarre jonka ei soisi häviävän juuri siksi kun on niin ainutlaatuinen.

Pihassa minulla on punakaneli jonka jänikset söivät pienenä, puu jonka olisin jo hävittänyt jossei appi olisi kannustanut säästämään. Puu joka tuottaa muutamia omenia vuosittain, näyttää oudolta etenkin kääpiöpuuksi, mutta joka kuuluu tuohon pihaan omanlaisena hassuna omenapuuna.

Päätin sitten yhdistää nämä kaksi puuta, ihan vaan varuilta, jos vaikka puuvanhukselle joskus käy jotain. En tehnyt varttamista kaikkien sääntöjen mukaisesti, matkan varrella oli monta muuttujaa. Mutta onnistuin, ainakin ensimmäisen kesän jälkeen näyttää siltä. Aikataulu olisi voinut olla parempikin, mutta talvella tulee maalla käytyä harvemmin, siksi toimin näin:

Hiihtolomalla, helmikuun loppupuolella, katkaisin pitkän nuoren pystyoksan. Ei siis sellaista jo vanhaa oksaa, vaan tuore, hyvässä kasvussa oleva oksa. Katkaisin sen pitkänä, sellaisena metrin mittaisena. Tyvestä ehkä etusormen paksuinen, ylempää sellainen reilu lyijykynän paksuinen.

Oksa odotti yli kuukauden ulkona pakkasessa, unohtui sinne. Vanha kansa neuvoo tökkäämään oksan lumeen, isä neuvoi käärimään katkaisukohdan kosteaan ja laittamaan jääkaappiin. Mutta ulkona oli sellaisenaan, neuvoista huolimatta. 

Meillä on lämmin piha, ja huhtikuun ihan alussa alkoi näyttää jo sellaiselta, että oksan voisi varttaa. Katkaisin oksasta reilun palan pois, juurikin sen takia että pelkäsin oksan kuivuneen tyvestä. Otin oksan pätkän siitä kohtaa, missä se oli pikkurillin paksuista, sellaista reilun lyijykynän paksuista. Tein samanlaiset vinot leikkauspinnat sekä oksaan että omenapuun oksaan, joka oli täsmälleen samanpaksuinen kuin vartettavakin oksa. Katkaisin oksan myös päästä, sekä kaikki sivuoksat poistin, niin että jäljelle jäi n. 30 cm pitkä oksa. 

Kiinnitin oksan maalarinteipillä puuhun niin, että leikkauspinnat olivat täsmälleen vastakkain. Tämä on kriittinen vaihe, se täytyy saada tiukasti kiinni. Tärkeää on myös käyttää terävää veistä, ja pitää kaikki puhtaana. Veitsen puhdistin kiehuvassa vedessä ja muutenkin olin tarkka puhtaudesta. Kun tiputin oksan maahan, tein siihen uuden leikkauspinnan.


Nyt mietin, että voisin varttaa mökin omenapuihin muutaman upean vanhan omenapuun oksan tätini omenatarhasta, jossa omenapuut ovat 1940-luvulta. Sellaisia Åkeroita ei enää saa uusista puista, ja keltakaneli on maukkaampi kuin nykyiset kanelit. Vai kuvittelenko vaan?

torstai 20. lokakuuta 2016

Anton&Antonin kalakeitto


On se kumma (lue: se peellä alkava suomalainen voimasana kunnon ärrällä) ettei Suomessa, tuhansien järvien maassa, saa kunnon kalaa, vaan saa tanskalaista Vietnamissa kasvatettua kalaa. Mitä tuo muuten tarkoittaa? Lähetäänkö kalanpoikaset Tanskasta Vietnamiin kasvamaan, josta sitten kala kuljetetaan takaisin Tanskaan ja sitten sieltä Suomeen? Vai onko kala koko ajan Vietnamissa mutta tanskalaisten omistuksessa? Minä en ole vuosikausiin ostanut muuta kuin kotimaista kalaa ja silloin tällöin hätätilanteessa korkeintaan meidän läntisistä naapurimaista peräisin olevaa kalaa, mutta nyt katkesi sekin putki: itse ostettu ja kotona kokattu kala tuli toiselta puolelta maapalloa meidän ruokapöytään. Tulevaisuudessa täytyy kysyä etukäteen, että mistä Anton&Antonin ruokakassissa oleva kala on peräisin.

Mutta oli tämä keitto muuten oikeasti hyvää, paitsi että kala maistui lasten mielestä pahalta (samalta kuin koulussa tarjolla oleva epäkala). Keittoa tehdään meillä uudestaan, tosin tietysti kotimaisesta kalasta, siksi kirjaan ohjeen ylös. Annos on neljälle, mutta meillä jäi seuraavan päivän lounaallekin keittoa.

½ kg perunaa
½ fenkoli (tai 1 pieni)
3 porkkanaa
1 sipuli
1 rkl öljyä
0,25 g sahramia (puolet annospussista)
1 tl kuivattua timjamia
1 rkl tomaattipyreetä
300 g tomaattimurskaa
6 dl kalalientä (tai vihanneslientä tai vettä, ohjeessa oli 8 dl))
500 g kalaa
suolaa ja cayennepippuria

1½ dl kreikkalaista jogurttia
1 valkosipulinkynsi
suolaa ja cayennepippuria

Kuori ja pilko perunat. Viiploi fenkoli sekä kuoritut porkkanat ja sipuli. Kuullota kaikkia kasviksia kattilassa öljytilkassa muutama minuutti. Lisää sahramia maun mukaan (ohjeessa oli koko annospussi), tomaattipyre ja timjami, jatka paistamista muutama minuutti lisää. Lisää tomaattimurska ja liemi ja anna kiehua n. 20 minuuttia. Lisää kuutioitu kala ja anna kiehahtaa. Tarkista suola ja lisää vähän cayennepippuria.

Valmista valkosipulijogurtti: sekoita jogurtin sekaan puristettu valkosipulinkynsi, mausta maun mukaan. Nauti jogurtti keiton kanssa, hyvää ja maukasta.


keskiviikko 19. lokakuuta 2016

River Cottage A-Z ja keittokirjajuttua


Samalla kun tilasin Gill Mellerin Gatherin, tilasin myös Hugh Fearnley-Whittingstallin uusimman kirjan. Kyseessä on massiivinen teos River Cottage A to Z. Kirjaa on kirjoittanut Hugh:n lisäksi River Cottagen huipputiimi, mukaanlukien Gill Meller. Suotta kirja on jäänyt Gillin kirjan hehkutuksen varjoon, A-Z on ihan loistava kirja. Paljon kokattavaa, vielä enemmän tietoa ja mielenkiintoisia tarinoita, kaikki mahdolliset ja mahdottomat raaka-aineet käyty läpi ja jokaisesta hieno resepti. Tieto on sovellettavissa Suomeenkin, vain muutamia raaka-aineita ei Suomesta saa. Ihana kirja, käyttöä ja iloa on vuosikausiksi eteenpäin. Ja visuaalisesti upea, ihania vesimärimaalauksia kirja täynnä.

Tätä miettiessä tajusin että suhtautumiseni keittokirjoihin on muuttunut, tai oikestaan olen palannut samaan mitä ajattelin aiemmin. Olin siis vielä muutama vuosi sitten sitä mieltä, että aika on ajanut keittokirjoista ohi, sillä kaikki ja enemmän löytyy netistä. En juurikaan käyttänyt keittokirjoja, sillä jos tein jotain uutta, etsin reseptin netistä blogeista, kokkien sivuilta ja ohjelmien alta. Hakusanojen käyttö oli helppoa ja kaikkea mahdollista oli helppo löytää, jos ei suomalaisena ohjeena niin englanniksi sitten. 

Mutta sitten jossain vaiheessa tuli tunne, etten enää löydäkään niin helposti käyttökelpoisia reseptejä, hukkasin vanhoja jo kerran löytämiäni reseptejä, blogeja lopetti (Ankerias tule takaisin) jne. Tai kun löysin reseptin, se ei toiminutkaan käsissäni tai maistunutkaan hyvältä. Huomasin ärsyyntyväni väärästä tiedosta ja/tai tietämätömyydestä (älkää ymmärtäkö väärin, minua ei haittaa oppimishaluisen tietämättömyys, päinvastoin, mutta väärän tiedon/tietämättömyyden levittäminen ärsyttää). Lisäksi sisältöyhteistyö lisääntyi, ja yhä usemmat blogit ovatkin sisältä päin kirjoitettuja mainoksia. Liian usein tuli törmättyä väkisin väännettyyn ohjeeseen joka ei sitten oikeasti tuntunut toimivan, tai se tunne kun lukee reseptiä, johon käy muka vain yhden merkkinen kerma. Mainoksessa sen ymmärtää, mutten jaksa innostua siihen sisältäpäin kirjoitettuna.

Samoihin aikoihin törmäsin useampaan hyvää uuteen keittokirjaan (=ostin siis), sellaiseen joiden tiesi kestävän aikaa. Kirjoihin, joihin voi luottaa että reseptit toimivat eikä tarvitse arpoa että toimiiko reseptit omissa käsissä. Ja tietysti hyllyssä oli valmiiksi iso rivi kirjoja, joihin pystyi aina palaamaan, niihin muuttuneet algoritmit tai kuolemat eivät pysty. Uusia kirjoja tuli esim. Juuri Nyt, Murun keittokirja ja suurin osa River Cottageista (näistä siis osa minulle uusia, vaikka olivatkin vanhempia). Ja vanhat luotettavat mysilahtiset, juliachildit ja jaakkokolmoset löytyivät hyllystä tietysti. Kaikille näille kirjoille on yhteistä se, että kirjat ovat huolella ja ajan kanssa tehtyjä, reseptit ovat raaka-ainelähtöisiä, ne ovat huolella toimitettuja eikä niistä löydy virheitä. Näitä kirjoja ilmestyy verkkaiseen tahtiin, mutta tällä iällä ehtii/on ehtinyt odottaa, joten mukava kokoelma on käytössä. Ostamisen arvoisia kirjoja ilmestyy harvoin, mutta riittävästi.

Niinpä en enää ole sitä mieltä että keittokirjoilla ei olisi käyttöä. Minulla kuluu  yhä vähemmän aikaa ohjeiden etsimiseen netistä ja yhä enemmän kuluu aikaa (taas) kirjojen lukemiseen ja tutkailuun. Toisaalta mitä voi odottaa ihmiseltä joka on lapsena/nuorena lukenut/selannut Spectrum-tietosanakirjasarjan aasta ööhön. Juuri nyt luen keitto/tietokirjaa aasta tsetaan, ja nautin suunnattomasti. Maailma muuttuu, kirja pysyy.


ps. Kaipaan kyllä hyvää suomalaista riistakeittokirjaa. Sellainen on edelleen hakusessa, eikä oikein mikään tunnu riittävän kattavalta ja toimivalta. Siis niiden jaakkokolmosten lisäksi.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Fasaaniliemi

Mitä jäljelle jäi

Maanantain riistaruokakurssilta jäi kolme fasaanin rankaa yli, niitä ei kukaan kaivannut, eikä opettajakaan voinut niitä jatkojalostaa. Niinpä rangat laitettiin folioon ja toin ne kotiin. Minä irrotin niistä loput lihat, sain niistä ja yhdestä ylijääneestä koivesta yhteensä puoli kiloa kypsää lihaa. Tästä valmistin perheelle yksinkertaisen ja upean makuisen pastan, ja sitä jäi vielä yksi annos etäpäivän lounaaksi. Älkää siis koskaan vähätelkö sitä lihaa joka on linnun luissa vielä kiinni. 

Lihojen irroittamisen jälkeen keitin rangoista yksinkertaisen liemen seuraavanlaisesti:

3 kypsän fasaanin rangat
3 porkkanaa
2 sipulia
2 lehtisellerin vartta
2 laakerinlehteä
n. 10 mustapippuria
n. 10 valkopippuria
2 vahvaa oksaa timjamia
1 oksaa rosmariinia
vettä

Laita fasaanin rangat kattilaan. Pilko porkkanat reiluiksi paloiksi, samoin sipulit ja lehtiselleri, laita ne ja mausteet kattilaan. Lisää vettä niin että kaikki peittyy. Keitä hiljalleen kolmisen tuntia. Sen jälkeen siivilöi liemi ja käytä/pakasta sellaisenaan, tai keitä vielä kokoon niin, että liemi vie vähemmän tilaa pakastimessa. Minä redusoin lientä reilusti niin, että valmista lientä jäi n. litra. Pakastin sen isoina jääpalakuutioina, yhdestä kuutiosta saa vajaa puolisen litraa lientä.

Tämä liemi on yksi parhaimman makuisista liemistä mitä olen aikoihin tehnyt, aivan ihana. Maukkaita ja nopeita (arki)ruokia tiedossa.

Liemestä tuli tumma redusoinnin jälkeen

torstai 13. lokakuuta 2016

Omenastruudeli

Ei tullut niin hieno kuin siskollani

Minä en muista olinko koskaan syönyt omenastruudelia ennen kuin siskoni tarjosi sitä synttäreillä joku aika sitten. Se olikin aivan ihana leivonnainen, niin hyvä että oli pakko pyytää resepti ja kokeilla kotona. Siskoni oli yhdistänyt lehdestä löytynyttä reseptiä netistä löytämiin resepteihin ja soveltanut loput. 

Nyt olen tehnyt jo kaksi kertaa omenastruudelia, ensimmäisellä kerralla laitoin omenat taikinan pitkälle sivulle (ei niin), toisella kerralla laitoin lyhyelle sivulle niin kuin kuuluukin. Hyvää oli ekallakin kerralla, vaikka jäikin vähän lättänäksi. Kuvat kummastkin struudelista on otettu vasta seuraavana päivänä, vaikka parasta tämä minusta on samana päivänä. Pakastettua filotaikinaa oli 11 arkkia paketissa, sulatettuna se säilyy n. viikon jääkaapissa. Siksi tein struudelia kaksi kertaa, näin sain koko paketin käytettyä.

1 dl rusinoita + tilkka vettä tai muuta nestettä)
6 isoa tai 10 pienempää omenaa
vähän voita
1 dl korppujauhoja
1½ dl fariinisokeria
2 tl kanelia
1 dl mantelirouhetta
1 sitruunan mehu

5-6 arkkia filotaikinaa
75 g sulatettua voita

Liuota rusinoita puolisen tuntia vesitilkassa (tai jossain alkoholissa tai omenamehussa). Kuori ja pilko omenat pieniksi kuutioiksi. Laita pannulle vähän voita, lisää omenat ja pehmennä omenoita pannulla. Lisää rusinat, korppujauhot, fariinisokeri ja kaneli ja jatka vielä kuullottamista hetki. Ota pannu pois lämmöltä ja lisää mantelirouhe ja sitruunamehu, sekoita.

Laita filotaikinalevy leivinpaperille. Voitele levy voisulalla, lisää toinen taikinalevy päälle, voitele sekin, jatka kunnes kaikki taikinalevyt ovat päällekäin. Kaada omenatäyte taikinan päälle toiseen reunaan lyhyelle sivulle. Rullaa täyte levyjen sisälle, käännä leivinpaperin avulla niin, että sauma jää alle. Taivuta päädyt kääryleen alle. Paista 180 asteessa n. 30 minuuttia. Anna jäähtyä vähän, ripottele päälle tomusokeria ja nauti jäätelön tai vaniljakastikkeen kanssa.


Toinen struudeli syötiin isän kanssa kun hän tuli käymään. Samalla reissulla kävimme EMMAn uuden näyttelyn avajaisissa. Nykyaikaa etsimässä -näyttely on auki tammikuun 2017 alkupuolelle, suosittelen.


maanantai 10. lokakuuta 2016

Aleksis Kiven päivä ja riistaruokakurssi

Kolme fasaania menossa uuniin

Blogia pidempään seuranneet tietävät, että olen suuri Aleksis Kivi -fani, ja juhlistan päivää aina jollain tapaa. Mikäs (metsämiehen) juhlapäivälle sopisi paremmin kuin Uudenmaan Marttojen järjestämä riistakurssi. Eli tämä ilta meni kokkaillessa mukavassa seurassa ja hyvässä opetuksessa erilaisia riistaruokia lisukkeineen. Kokkailun päätteeksi kokoonnuimme kaikki saliin yhteisen pöydän ääreen syömään, juttelemaan ja nauttimaan hyvästä ruuasta ja seurasta. Ihan mahtava ilta, suosittelen. 

Aloitimme keitolla ja piirailla. Pääruokana oli peurakääryleitä, täytettyä fasaania ja viinahirvipyöryköitä. Lisäksi juuresmuusia, puolukkasurvosta ja punakaalisalaattia. Illan päätti ihanat puolukkamaljat.


Minä opin sen, mitä kurssilta hainkin, eli onnistuin tekemään hyvää fasaania, joka oli oikein mehevää ja mureaa. Ja sen lisäksi on nippu muitakin hyviä riistareseptejä, kaikki reseptit ovat sellaisia että niitä varmasti tulee käytettyä. Ja mikä parasta, kolmen fasaanin rangat ovat jääkaapissa odottamassa liemenkeittämistä ja pastan tekoa. Ja kastikkeen- ja keitonjämistä saan huomenna nopean ruuan, aikataulutetun arki-illan pelastus. Kuka väittää että maanantai olisi ikävä päivä, en minä ainakaan.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Kasvimaasuunnitelma vuodelle 2017


Minä olen ollut pikkuhiljaa kääntämässä maata palstalla, tunti pari kerrallaan. Tällaisen märän ja huonon satovuoden jälkeen se on ollut yhtä tuskaa. Edelleen san hyppiä Fiskarsin pistolapion päälle koko painollaan ja lapio uppoaa maahan sellaisen 10 cm kerrallaan. Ei ihme ettei oikein punajuuret jaksaneet kasvaa, ne olivat siinä huonoimmassa osassa palstaa. Eilisessä tuulessa paiskoessa hommia olin jo ihan valmis ajattelemaan että eiköhän tämä ollut tässä. Kaupasta saa nykyään ihania kasviksia, niitä samoja joita muutama vuosi sitten sai vain omalta maalta, joten mikä pakko sitä on savimaan kanssa taistella. Jos en olisi tehnyt tuota parsapenkkiä (tässä vaiheessa vielä sato on suurimmillaan) olisin varmaan lähtenyt veks eilen ja antanut koko uusmaalaisen savimaan jäädä sinne oman onnen nojaan.

Kotiin palattuani hoidin turhautumistani sillä, että tein kylvösuunnitelman ensi keväälle. Pakko ajatella väliin jotain (toivottavasti) mieluisaa, jotta jaksan tänäänkin kääntää pari tuntia sitä samaa savea ja taistella rikkruohojen kanssa. Tuossa maassa ei kasva kuin minttu ja juolavehnä. 

Kuvan mittasuhteet eivät edelleenkään ole ihan oikein. Tuo puolikas aari on leveydeltään puolet tuosta vanhasta palstasta, ja se sijaitsee tuon vanhan palstan alapuolella oikealla. 

ps. Minulla on edelleen porkknat ja palsternakat maassa, ei ole hääppöinen sato niistäkään tulossa. Rikkaruohot rehottaa ja ruukkupuutarhan chilit ja tomaatit edelleen ruukuissa. Netti pursuaa ihania kuvia kuinka muilla jo maat käännetty, kasvihoneet pesty ja kaikki valmiina talvea varten. Olisikohan minulla välivuoden aika?

torstai 6. lokakuuta 2016

Puolukkavispipuuro


Puolukkavispipuuro on meillä etenkin esikoisen herkkua. Tein tänä vuonna tavallisen annoksen marttojen ohjeella, sellaisen jossa nestettä oli litra ja marjoja n. 5 dl. Tämä syötiin hetkessä, ja ihmettelin että miten se ei tuntunut riittävän ollenkaan. Juttelimme asiasta työkavereiden kanssa lounaalla, ja minulle selvisi että kaikki muut tekevät yleensä parin kolmen litran puuroannoksen, että vasta sitten sitä riittää seuraavallekin päivälle. Eli seuraavan vispipuuron tein näin: 

2 l vettä
8 dl puolukkaa tai 6 dl puolukkarurvosta
1½-2 dl sokeria
3 dl mannasuurimoita

Laita vesi ja survotut puolukat kattilaan, anna kiehahtaa. Jos sinulla on kokonaisia puolukoita, survo ne ensin kattilassa ja lisää sitten vesi. Lisää sokeri ja vatkaa mannasuurimot joukkoon. Keitä miedolla lämmöllä kymmenisen minuuttia tai vähän yli, sekoita välillä. Sokeroi pinta, laita kansi päälle ja jäähdytä ihan kylmäksi. Kun puuro on kylmää, vatkaa se kunnolla. Minä vatkasin tämän isomman annoksen kahdessa erässä Ankarsrumilla, tuli ehkä parasta vispipuuroa mitä olen ikinä tehnyt. Ei ihme että maistuu kaikille (paitsi kuopukselle jolle ei nyt tunnu kelpaavan mikään).

tiistai 4. lokakuuta 2016

Mustaherukkaa, chiliä ja inkivääriä mangoldille


Eilen oli hyvä päivä. Kävin töistä tullessa palstalla ja sain palstanaapurilta ihanan Hokkaido-kurpitsan (omat taimet näivettyivät ennen kuin alkoivat edes kasvaa) ja ison nipun upeaa mangoldia (omat eivät edes itäneet). Ja eilinen oli hyvä päivä sillä minua odotti Amazonin paketti jossa oli tilaamani Gill Mellerin esikoisteos Gather. Gill Meller on yksi River Cottagen pääkokeista, hän on työskennellyt Hugh:n kanssa melkein alusta asti, varmaan jo lähelle 20 v. Monet reseptit River Cottagen keittokirjoissa ovat Gillin käsialaa, mutta tänä syksynä häneltä ilmestyi ensimmäinen oma kirja, joka on nimetty niin kauniisti, Gather.

Kirjan jaottelu on aivan ihana, kappaleet kulkevat paikasta toiseen. Kirja alkaa keväästä maatilalla, siirtyy rannan kautta kesäiseen puutarhaan ja hedelmätarhaan. Syksy jatkuu pellolla ja metsässä ja kirja päätyy talveen nummilla ja satamassa. Teksti on sujuvaa, kuvat upeita ja resepteistä näkee heti että ne toimivat. Ja todellakin toimivat. Koska olin eilen saanut upeaa mangoldia, aloitin tutustuminen resepteihin sanalla chard, ja löysinkin ihanan ohjeen. Ohje oli mustaherukalle, mutta minulla oli pakastettuna viherherukkaa, jonka seassa oli vähän mustaherukkaa. Sama maku, mutta ulkonäkö ei ehkä niin hieno. Mutta ei se mitään, tämä yksinkertainen sievä lisäke on tämän vuoden yksi suurimpia onnistumisia keittiössä. Mikä makujen ilotulitus, mikä hyvä olo ruuan päälle, mikä upea oivallus. Niitä ruokia että melkein itketti kun oli niin hyvää.


100 g mustaherukkaa (minulla viherherukkaa suurimmaksi osaksi)
1 valkosipulin kynsi
1 Aji Fantasy -chili (tai esim. ½ Aji Cristalia tai muuta chiliä)
3 cm pala inkivääriä
2 tl hunajaa
1 rkl soijakastiketta
2 tl vettä

vettä, suolaa
reilusti mangoldia (tai lehtikaalia tai molempia)

Perkaa marjat (tai ota pakastimesta) ja laita pieneen kattilaan. Lisää ohueksi viipaloitu valkosipuli ja chili, raastettu inkivääri sekä hunaja, soijakastike ja vesi kattilaan. Nosta juuri ja juuri kiehuvaksi, anna kiehua hiljalleen muutama minuutti, sekoita muutaman kerran. Marjat pehmenevät mutta saavat jäädä vielä kokonaisiksi.

Samalla keitä vettä isommassa kattilassa, suolaa vesi hyvin. Keitä vähän pilkottua mangoldia (tai lehtikaalia) muutama minuutti. Kaada vesi pois, valuta hetki. Nosta mangoldi lautaselle ja kaada marjakastike päälle, sekoita vähän. 

Syötiin paahdetun pähkinäisen Hokkaido-kurpitsan (vähän öljyä, timjamia, pippuria, suolaa kurpitsanviipaleille, 20 minuuttia 250 asteessa), lammaslihapullien ja viipaloidun kyssäkaalin kanssa. Tästä ei päivällinen parane, hyvä mieli ja olo pitkäksi aikaa.