Tekemistä ennen joulua 2 - museot

Olen tänä vuonna käynyt enemmän museoissa kuin kai koskaan aiemmin. Ihan säännöllistä sarjaa en ole käynneistäni blogiin saanut, mutta jotain sentään. Vielä ennen joulua olen menossa ainakin Ateneumiin katsomaan Helene Schjerfbeckin näyttelyn Maailmalta löysin itseni, sinne on tarkoitus viedä myös lapset joululomalla (lievistä vastalauseista huolimatta).

Toistaiseksi tämän vuoden lempinäyttely on ollut HAMin Ellen Thesleff - Minä maalaan kuin jumala. Olen käynyt siellä jo pari kertaa, ja aion käydä vielä ainakin kerran ennen kuin näyttely loppuu 26.1.2020. Tätä näyttelyä kannattaa tulla katsomaan kauempaakin. Ja kun on museokortti, kynnys käydä museoissa laskee entisestään ja voi mennä katsomaan vaikka vain yhtä taulua/teosta, jos niin haluaa.

Tämän vuoden ylivoimaisesti mukavin museokäynti on ollut suunnittelematon käynti kuopuksen kanssa Kansallismuseossa. Kun passinhaku sujuikin ennakoitua nopeammin, "ylimääräinen" aika vietettiin museossa hauskassa näyttelyssä. Opas oli ihan paras: kuopus, joka oli käynyt vähän aiemmin siellä luokkansa kanssa ja osasi poimia parhaat palat hauskasti. Euran muinaispukua tosin jäin katsomaan oikein ajan kanssa, niin että opas jo meinasi hermostua. Pukua voisi tuijottaa vaikka kuinka kauan, sitä palaan katsomaan toistekin.

Museokortti on ehkä parhaita sijoituksia mitä voi tehdä, ainakin jos asuu paikassa (tai käy paikoissa) missä sille on paljon käyttöä.

Museossa: Kuopion korttelimuseo

Vuuoden alussa aloitin museosarjan, jonka päiväittäminen on vähän jäänyt. Olen kuitenkin käynyt joka kuukausi vähintään kerran museossa, välillä useammankin kerran, vaikken niitä olekaan postaillut. Kesään on mahtunut HAM ja ihana Ellen Thesleff, Mikkelin jalkaväkimuseota ja päämajaa ja sen sellaista.

Viime viikolla minulla oli työmatka Kuopioon, ja samalla reissulla pääsin monen vuoden haaveen jälkeen käymään Minnan Salongissa Kuopion korttelimuseossa. Koko korttelimuseokokonaisuus on hieno, suosittelen käymään, muidenkin kuin tällaisten Minna Canth -fanien. Pihapiiri oli sellainen oikea muhkurainen piha (kuten Mielensäpahoittaja on sanonut), ja eri rakennuksissa ja huoneissa on paljon näkemistä. Vaihtuva näyttelykin, Minna Canthin Kuopio, sopi minulle hyvin, fanilla oli paljon ihasteltavaa, saatoinkin olla vähän herkistyneessä mielentilassa.

Tämä oli ensimmäinen kerta kun vietin useamman päivän Kuopiossa, se on kiva käveltävän kokoinen kaupunki. Kävelin luonnollisesti myös Kanttilaa katsomaan, ja muutenkin pitkin poikin kaupunkia. Ja kalakukkotuliaiset kävin tietysti hakemassa Hanna Partaselta.

ps. Junalukemisena oli Minna Canthia.

Museossa: Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha

Huhtikuun museokortti-käynti olikin vähän erilainen museo, kävin nimittäin viime viikolla yhtenä päivänä töiden jälkeen Kaisaniemen kasvititeellisessä puutarhassa (josta nämä kuvat on otettu). Paremmin kulutettua aikaa on vaikea keksiä, siellä kannattaakin käydä monta kertaa vuodessa, sillä kaikki muuttuu koko ajan. Nyt magnoliat olivat upeassa kukassa ulkona, samoin kevään ensimmäiset sipulikukat. Ulkona voi puiston aukioloaikana kävellä vapaasti.

Sisälle kasvihuoneisiin pääsee museokortilla tai maksamalla sisäänpääsymaksun. Kävin rauhassa kaikki kasvihuoneet läpi, ihailemassa jättilumpeen kukkaa, nauttimassa aavikon viileydestä, sademetsän kosteudesta ja tuoksuttelemassa Välimeren kasvien tuoksua. Perimmäiseen Välimerihuoneeseen kannattaakin mennä jo ihan tuoksun takia.

Minä olen aina ihaillut hirvensarvisaniaisia. Nuorena minulla oli sellainen, valitettavasti vain vähän aikaa, sillä en ilmeisesti osannut hoitaa sitä oikein. Harvoin näkee näin upeaa yksilöä kuin tämä.

Hyvin todennäkoisesti en koskaan matkusta sinne, missä kaakaopavut kasvavat. Mutta ei hätää, nyt olen nähnyt kaakaopensaan ihkaelävänä. Halpaa matkustamista, vai mitä.

Museossa: Kiasma

Minä en pidä modernista taiteesta, vai sanotaanko se nykyisin että nykytaiteesta. Tuo on ehkä voimakkaasti sanottu, sillä lähinnä olen täysin välinpitämätön nykytaidetta kohtaan, en juurikaan tunne mitään katsellessani sitä. Olen käynyt Kiasmassa ehkä muutaman kerran kaikkien näiden vuosien aikana (jos kahvilaa ei lasketa), mutta museokortin kanssa on helppo piipahtaa töiden jälkeen, voi käydä siellä ihan huvin vuoksi kokemassa kokemattomia tunteita. 

Viime viikolla kävin katsomassa Kiasmassa olevia Iiu Susirajan sekä Alma Heikkilän teoksia. Yläkerran värjätyt peruukit jätin väliin, vaikka ulkoa päin ne näyttävät ihan kivoilta; jostain syystä en kuitenkaan mennyt lähietäisyydeltä katsomaan niitä kaikkien lähmimiä tekohiuksia.

No mitä tykkäsin näyttelyistä? En juurikaan mitään, mutta huomioikaa: tämä kertoo minusta, ei taiteilijoiden töistä. Kuvassa oleva ajankohtainen Arjen sankarit oli minusta kiva, hymähdin teokselle Luuta, kuten kaikille muillekin kynätestin variaatioille, sekä pohdin kuinka rohkeaa on murehtia kuvasarjassa sitä, että omistaa rumia alusvaatteita. Alma Heikkilän teosten kompensaatio ja ajatus on kiinnostava, mutta niin paljon mikroskooppia tuijottaneena ja sykähdyttäviä kuvia/hetkiä nähneenä sekin jätti vähän välinpitämättömäksi. 

Kaikesta huolimatta olen iloinen että kävin Kiasmassa, ehkä menen joskus toisenkin kerran. Joskus sekin, ettei liikutu, liikuttaa.

Museossa: HAM ja Tove Jansson

Museokäynnit jatkuvat helmikuussa. Museokortin ansiosta voi piipahtaa museossa katsomassa vaikka vain yhtä työtä. Tai tutustua ihan pieneen osana näyttelystä, viipyä museossa vaikka vartin. Tästäkin jää hyvä ja virkistynyt mieli, eikä ole pakko järjestää puolikasta päivää "koko rahan edestä" museokäyntiä varten.

Se mielessä menin HAMiin katsomaan Tove Janssonin freskoa Juhlat kaupungissa vuodelta 1947. Luin nimittäin vuoden alussa Tuula Karjalaisen kirjoittaman mainion elämänkerran Tove Janssonista. Kirjassa kuvattiin myös tämän teoksen syntyä ja päätin että menen uudestaan katsomaan juuri tätä työtä. Sitä katsoo ihan uudella tavalla kirjan lukemisen jälkeen, sillä mitä enemmän tietää, sen syvemmin teosta ymmärtää. Ja koska ollaan ainakin jollain tapaa ruokaisassa blogissa, huomatkaa pöydällä juhlatarjoilut: viiniä ja hedelmiä. Samaa oli tarjolla myös Juhlat maalla -teoksessa. 

Museossa: Hilkka-Liisa Ahola Designvintissä

Minulla on ollut museokortti jo monta vuotta. Alkuun se oli tiheähköllä käytöllä, mutta viime vuosi oli suorastaan nolo, en edes kehtaa kertoa kuinka monta kertaa sitä käytin, sillä eihän yhtä kertaa voi kukaan sanoa ääneen.

Vaikka en tee uuden vuoden lupauksia, päätin vuoden vaihteessa, että tänä vuonna käyn vähintään kerran kuukaudessa museossa. Samalla ajattelin aloittaa vuoden kestävän juttusarjan näistä museovierailustani. Juttusarjoja ei blogissa ole ollutkaan sitten nykyaikaa jälkeen (lukaisin sarjan tässä läpi, yllätyksekseni suurin osa oli ajankohtaisia kirjoituksia edelleenkin). Mitään syvällisiä museokatsauksia tai -analyysejä ei ole odotettavissa, kunhan koitan löytää mielenkiintoisia paikkoja missä käydä.

Tammikuun museokäynti suuntautui Designmuseoon ja tarkemmin sanottuna Designvinttiin. Vintti on museoviiraston rahoittama hanke jonne pääsee tutustumaan tiistaisin, muina aikoina se toimii tutkijoiden työskentelytilana.

Tällä hetkellä Designvintillä on Hilkka-Liisa Aholan pikkunäyttely. Esillä on mm. hänen töitään, luonnoksiaan ja muistiinpanoja, joita arkistoidaan maaliskuun puoleenväliin saakka. Kerrassaan mainio pieni näyttely! Hilkka-Liisa Ahola (1920-2009) on toiminut Arabian taiteilijina, kaiken kaikkiaan hän työskenteli Arabialla 1947-1974 ja harjoittelijana jo ennen sitä. Se oli sitä aikaa, kun Arabialla oli vahva oma tuotanto Suomessa ja paljon taiteilijoita ja muita ihmisiä töissä. Kaikki kaunis (ja värit!) oli arvossaan. Pakko myöntää, että vaikka yleisesti en ajattele että ennen oli paremmin, niin kyllä joissain asioissa taisi olla (en siis edelleenkään pääse sen yli että Arabian/Iittalan "suunnittelu on Suomessa, valmistus missä lie taikuissa").

Näyttelyn tunnelmaan pääsi jo etukäteen Aino Laineen blogin avulla. Blogi "Hilkka-Liisa Aholan jäljillä" kannattaa ottaa seurantaan, arvaan että siellä on tulossa lisää mielenkiintoisia tarinoita ja kertomuksia suomalaisesta keramiikkataiteesta sekä Hilkka-Liisa Aholan töistä ja vaikutuksesta. Suomi(kin) on täynnä näitä melkein unohdettuja naistaiteilijoita, pidetään huoli että emme unohda!