Olen miettinyt tätä asiaa jo pitkään, ja on aika sattumaa että postaan tämän juuri nyt, ylitulkinta ajoituksesta ei siis kannata. Kaikki kiteytyi oikeastaan siihen, kun olin pitämässä esitelmää vähän aikaa sitten jenkkitutkijoille, kontrasti oli niin suuri normaaliin päivään verrattuna.
Kaikkihan tietävät kuinka alakulo tarttuu. Positiivisuuskin ja hyvä mieli tarttuvat, mutta paljon heikommin kuin se kaikki huono fiilis. Siksi sitä hyvää mieltä pitää vaalia ja pitää huoli että se leviää. Tiedemaailmaa (kuten vähän muutakin) vaivaa tällä hetkellä melkoinen alavireisyys, ihan syystäkin. Siksi oli melkoinen ilo käydä pitämässä esitelmä joukolle palkittuja jenkkitutkijoita ja -opiskelijoita. Mitä tahansa puhuttiin, niin kaikki oli ihanaa ja mahtavaa ja superia. Jep, tiedetään, mutta silti siitä yhdestä iltapäivästä jäi pitkäksi aikaa positiivinen tekemisen maku itsellekin. Oma mieli piristyi, ja uusia ideoita ja ajatuksia asioiden eteenpäin viemiseksi tuli taas roppakaupalla. Ihan siitä ilosta että näki hymyileviä innostuneita kasvoja ja sai haastaa omaa mieltä ilon ja positiivisuuden kautta.
Onneksi meillä riittää positiivisia roolimalleja. Mietin joskus että mikä heitä kaikkia yhdistää, siis heitä jotka ovat saaneet monenlaista aikaan, saaneet minutkin hyvälle mielelle, tekemään uusia juttuja ja tuottaneet oivaltamisen iloa. Se yhdistävä tekijä on hymy. Ja tietysti into omasta tekemisestä. Elastinen tekee sen heittäytymällä, välittämällä ja viihdyttämällä, siitä huolimatta että takana voi olla karujakin kokemuksia; Heli Laaksonen tuo kielellistä ja älyllistä oivaltamista tavalliseen arkeen, hänen uteliaisuutensa ja avoin mieli/kieli kantaa pitkälle; ja Linda Liukas jos joku kannustaa haastamaan itsensä, irtautumaan ennakkoluuloista ja tiukoista rooleista, ja tekeekin sen ihanasti ilon kautta. Upea roolimalli kasvavalle tytölle, sekä sille äidille/muulle aikuiselle joka tajuaa kuinka paljon nopeammin lapset älyävät asiat joiden kanssa itse joutuu miettimään. Mutta oivaltamisesta syntyy ilo joka leviää ja hymy syttyy omillekin kasvoille.
Onhan meillä muitakin positiivisia, välittäviä roolimalleja. Tommi Kinnunen jaksaa välittää nuorista ja maailmanmenosta omalla älykkäällä ja humaanilla tavallaan; Samuli Karjula näyttää kuinka maailmaa voi muuttaa parempaan suuntaan kun älyää jotain olennaista; Henri Alen on hyvä esimerkki ja roolimalli kaikenlaisille oppijoille ja tekijöille, ja vie suomalaisia kohti parempaa ja iloisempaa arkea; ja Kari Aihinen jaksaa olla empaattinen niillekin, jotka eivät ole jaksaneet/osanneet arkea niinkuin monet muut sitä jaksavat/osaavat, ja vielä useammat ovat vaatimassa jaksettavan/osattavan. Kuinka paljon hedelmällisempää onkaan opettaa pärjäämään positiivisen asenteen ja ilon kautta, kuin syyllistämällä ja saarnaamalla, tai jopa ivaamalla ja vähättelemällä. Ja onhan näitä muitakin, ketkä ovat sinun humaanit roolimallit?
Ja kaikillahan meillä on myös omat arkiset roolimallit, ne ihmiset joista ei lehdet kirjoittele eikä lööpit huutele, he kaikki jotka eivät pääse historiankirjoihin. Juuri he, jotka kuitenkin ovat tärkeitä itselle, tuovat lämpöä ja iloa ympärille. Osa jo edesmenneitä, mutta onneksi ei kaikki. Mm. tädille terveisiä.
Koitetaan olla itsekin vähintään arkisia roolimalleja toisille, sellaisia positiivisia roolimalleja. Ja muistetaan, että ei kuitenkaan kannata verrata itseään johonkin toiseen ja ajatella kuinka joku on onnekas, sillä koskaanhan emme tiedä mitä siellä kaiken takana on. Mutta hymyillään kun tavataan, ja hymyillään ihan muuten vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti