Lähiruuasta

Kuvan pelto ei ole Asikkalasta

Ajatus lähiruuasta nousi taas mieleeni luettuani Hesarin jutun kvinoasta. Minä tykkään kvinoasta, löysin sen Tuija Ruuskan kasviskeittokirjan ansiosta. Kvinoa-pihvit ovat lempipihvini kasvispihveistä, tosin juuri tekemäni härkäpapupihvit ovat ainakin samalla viivalla, jolleivat jopa mene ohi. Kvinoaa ei ole kuitenkaan ollut helppo löytää kotimaisena, vähän aikaa sitten oli vaikea löytää yleensäkään mitään kvinoaa tavallisista ruokakaupoista, joten ostin sitä mitä löysin. Ja nyt se mietityttää.

Minä en tiedä mikä on oikein. Onko se hyvä että jollain kaukaisella alueella tuotetun ruuan hinta nousee? Saavatko paikalliset enemmän rahaa käyttöönsä? Vai tuleeko omasta paikallisesta hyvästä ruuasta niin kallista ettei siihen ole enää varaa? Tai että houkuttaako länsimäinen prosessoitu ruoka niin, että mielummin käyttävät rahansa siihen? Mutta jos ostan vaikka Vääksyn Myllystä ruisjauhot ja leivon siitä leivän, niin tiedän kuka siitä saa elannon ja joskus vähän sitäkin että mihin sitä rahaa käyttävät, hih, vaikka se ei minulle kuulukaan.  Ja näen senkin että missä kunnossa ne pellot ovat. Tuttua ja lähellä tuotettua ruokaa syödessä on helpompi ymmärtää mitä tapahtuu.

Minulla on kaksi vajaata pussia kvinoaa kaapissa. Ne kokkaan ja saatan blogatakin, mutta seuraavat pussit ostan suomalaista kvinoaa, sitten kun sellaista löydän, niin eipä tarvitse enää miettiä. Ja lähetän mielessäni anteeksipyynnön Boliviaan kun en tiedä että olenko ollut sotkemassa jotain vai olenko ollut saamassa hyvää aikaan, mutta lopetan sen ennen kuin kunnolla aloitinkaan.

Ja nyt kaivan ohrapussin kaapista ja teen tattiohraton omista tateista, sipuleista ja Asikkalan ohrasta.