Ruokatarinoita

Viimeaikoina olen kuullut monen kyllästyneen siihen ylenpalttiseen ruuan kuvailuun, mielikuvilla maalailuun ja perusteelliseen tarinointiin raaka-aineiden alkuperästä mitä kuulee ainakin joissain ravintoloissa. Minua kyllä kiinnostaa ruuan alkuperä, ja eläinten ollessa kyseessä myös elinolosuhteet, mutta koska ajattelen yksioikoisesti, niin usein riittäisi sana Suomi, joskus asiaa voi tarkentaa jos aihetta on. En tarvitse mitään mielikuvia auringonlaskusta, polunvarresta enkä hyttysen ininästä. Jos ruoka maistuu hyvältä, haluan nauttia siitä rauhassa ja muodostaa omat mielikuvat.

Mutta kyllähän ruokatarinat voivat olla myös mielenkiintoisia, sellaisia tilannetta ja ruokaa korostavia. Tajusin tämän tässä lähiaikoina, kun vein joukon ulkomaalaisia vieraita Ravintola Lasipalatsiin syömään. Olin valinnut koko porukalle Klassikkomenun, eli alkupalaksi lammasvorschmackia, pääruuaksi kuhaa Mannerheimin tapaan ja jälkiruuaksi jäisiä karpaloita ja kuumaa kinuskikastiketta. Ruoka ja palvelu oli loistavaa, kuten Lasipalatsissa aina on. Täysi ravintola, tasainen hyväntuulinen puheensorina ja historiallinen miljöö takasivat hienon kokemuksen sellaisenaan. Mutta oikeastaan yksi asia nosti illan ihan uudelle tasolle. Olimme nimittäin hetkeä aikaisemmin puhuneet siitä, mikä on tyypillistä ruokaa Suomessa, miten täällä ihmiset syövät  jne.

Kerroin heille perunasta, sisävesien kaloista ja marjoista. Ja kerroin heille kuinka sesongin mukainen syöminen on tullut uudestaan suosituksi, kuinka se ennen oli "pakko" kun vaihtoehtoja ei ollut, mutta ajatus oli hukattu tässä välissä. Että sesongit on keksitty uudestaan, ja nykyään on in syödä sitä mitä kullakin hetkellä on tarjolla. Ja jos suomalaista halutaan suosia, se tarkoittaa talvella kaalia, etikkaan säilöttyjä kasviksia, punajuurta, porkkanaa ja sen sellaista. Ja pakastettuja marjoja. Näin me jutustelimme ennen ruokaa.

Kun alkuruoka saapuu pöytään, on siinä vorschmackin seurana perunaa, etikkapunajuurta ja maustekurkkuja. Ja kun pääruoka saapuu pöytään, on siinä uunitettua porkkanaa, ja sisävesien kalaa, ihan parasta kuhaa. Ja lopulta kun jälkiruoka saapuu pöytään, on siinä jäisiä marjoja. Jep, kaikki ne elementit mistä oli juuri hetki sitten puhe (no joo, kaali oli erinomaisissa kasvispihveissä seuraavana päivänä). Tätä juuri hetkeä aiemmin kertomaani taustaa vasteen vieraat nauttivat ruuasta, ihmetellen ja ihaillen. Meillä, periaatteessa vierailla mutta silti tavallaan tutuilla ihmisillä, oli ihan loistoilta. Kaikki saivat illallisesta tarinoiden ja historian kautta uusia elämyksiä. Kuka voi vielä väittää ettei meillä ole ruokakulttuuria ja tarinoita jotka ovat kertomisen arvoisia?

ps. Viekäämme myös kaalin ilosanomaa maailmalle. Jonain vuonna kaalikääryleet ovat olleet suuri kiinnostuksen kohde, toisena vuonna kaalilaatikon ohje on pitänyt kääntää nopeasti englanniksi jotta vieraat saavat tehdä sitä kotimaassaan. Kuka voi vielä väittää ettei arkiruoka olisi sitä parasta ja mielenkiintoisinta ruokaa?