Kulttuuria aivotyöläisen aivoille

Tämä aika voi olla aika rankkaa ihmisille, joiden työpäivät koostuvat pääasiassa aivotyöstä, ainakin jos on uutisia ja lehtiä uskominen. Voin toki todeta tähän aikaan sopivaksi saman kuin totesin jossain korona-ajan etäpäiväkirjan kirjoituksessa kuinka se aika oli rankkaa kaikille, mutta eri tavalla rankkaa erilaisissa tilanteissa eläville. Minulta välillä (vai usein?) kysytään, että miten jaksan. En oikein osaa vastata siihen, mutta tiedän, että isosti jaksamiseeni vaikuttaa kulttuuri, ihan kaikenlainen kulttuuri. Taide pistää ajattelemaan, mutta eri tavalla kuin työt, se voimauttaa, mutta eri tavalla kuin mielekäs työ. Taide nollaa väsyneet aivot, mutta täyttää ajatukset taas entistä vahvempina. Taidan olla tyypillinen ikäiseni sillä kulutan kulttuuria monella tapaa. 

Tänä vuonna olen ollut monessa mukana, näistä kaikista olisin voinut kirjoittaa oman tekstin, mutta kokoan nyt tähän listaksi muutamia kulttuuririentoja (myös muistiin itselleni tulevaisuutta varten):

Musiikkitalon urut

Musiikkitalon urkuja kannattaa mennä kuuntelemaan kauempaakin. Musiikkitalossa on upeita urkukonsertteja, ja niiden urkujen ääni tuntuu kehossa saakka. Yksi hienoimpia konsertteja missä olen ollut, oli alkuvuoden Hallowed Lungs - Pyhät keuhkot, jossa Kimmo Pohjonen soitti haitaria ja Mikko Helenius urkuja. Konsertti myytiin nopeasti loppuun, mutta onneksi syksyllä on vielä toinen mahdollisuus päästä nauttimaan haitarin ja urkujen hengityksestä. 

Toinen erityisen mieleenpainuva konsertti oli juuri ollut Mozartin Requiem. Pelkät urut, lisänä upeat solistit ja suurkuoro. Tätä kokemusta on vaikea ylittää.

Kalevalaa monella tapaa

Kalevala jaksaa kiinnostaa aina vaan. Elokuvissa pääsin katsomaan Kullervon tarinaa. Olin lukenut sen käsikirjoituksesta tehdyn kirjan ennen elokuvaa, ja se oli hyvä sillä olin valmistautunut siihen osaan tarinasta mikä poikkesi Lönnrotin  Kalevalasta. Pidin elokuvasta ja ennen kaikkea pidin maisemista jossa elokuva oli kuvattu. Elokuva tuli uniin pitkäksi aikaa, niin väkevä se oli. 

Emmi Itärannan Lumenlaulaja on ollut minulle yksi viimevuosien vaikuttavimmista kirjoista. Virkistää huomata, miten samoista henkilöistä voi kirjoittaa niin monella tapaa.  

Ida Elinan Kaikuja Kalevalasta kertoo Lemminkäisen tarinan, ja millä tavalla kertookaan! Kanteletta, laulua, tekniikkaa, elokuvaa, kaikkea mahdollista. Jos ikinä vaan on mahdollista nähdä se, kannattaa mennä. Tämän vuoden kohokohtia. 

Helsinki Lit

Ehkä mitkään kuvailut eivät riitä kertomaan siitä, kuinka tärkeäksi HelsinkiLit on minulle näissä muutamissa vuosissa tullut. Alan valmistautua siihen heti, kun kirjailijoita aletaan paljastaa. Tavoitteena on lukea jokaiselta kirjailijalta vähintään yksi teos ennen tapahtumaa. Lukemiseni voi tuntua aavistuksen maaniselta suorittamiselta (tänä vuonna 14 kirjaa ennen ja vielä muutama kirja heti perään), mutta on se sen arvoista. On uskomaton tunne olla keskellä tapahtumaa, jossa 1300 ihmistä kuuntelee kun kaksi henkilöä kerrallaan keskustelee kirjoista. Keskustelut ovat paljon enemmän kuin haastatteluja, ne ovat upeasti kuratoituja keskusteluita, joissa kaksi vertaista puhuu elämästä kirjojen kautta. Olen huomannut, että joka vuosi jälkikäteen tajuaa tiettyjä teemoja mitä kirjoissa on ja mistä keskustellaan. Tähän kokonaisuuteen liittyy myös kokemusten jakaminen muiden kanssa, yhdessä keskusteleminen kirjoista ja kaikesta niihin liittyvistä, eipä tule työasiat mieleen. Meillä on jo muodostunut perinne, että käymme lauantaina brunssilla ennen ohjelman alkamista, sillä pärjääkin iltaan saakka. 

Ilmajoen musiikkijuhlat ja Isoviha

Yksi vuoden kohokohtia oli Ilmajoen musiikkijuhlat ja siellä ollut Isoviha-ooppera. Libreton kirjoitti Anneli Kanto, ja millaisen kirjoittikaan. Ooppera on valitettavan ajankohtainen, vaikka siinä se hienous onkin. Kaikki mitä tapahtui silloin tapahtuu juuri nyt ja koko ajan. Onnellisia ovat ne, jotka oopperan kokivat, vaikka itkuksihan se meni. 

Ja liittyihän tuohon oopperaan niin paljon muutakin, meitä oli neljä ystävystä vuosien takaa, olimme Seinäjoella kaksi yötä ihanassa kolmiossa, ja tuon oopperan lisäksi nautimme hyvästä ruuasta, museoista ja ennen kaikkea upeasta seurasta. Hinnatonta. Tätä viikonloppua muistellaan pitkään, Jyväskylän ralliviikonloppujen flashbackeista snadeihin känneihin. 

Kansallispuku - tietoa, historiaa ja käsityötä

Tämäkin on kulttuuria, ja tärkeää sellaista ainakin minulle. Olen viime aikoina lukenut monia tietokirjoja kansallispuvuista, kuunnellut podcasteja, ollut luennoilla ja osallistunut Soja Murton järjestämälle luentosarjalle. Olen ommellut itselleni kansallispuvun alle alushameen mummoni tekemästä pellavaisesta pitsilakanasta, tmp-tyyliin kymenlaaksolaisen hameen ja muutakin on tulossa. Tämäkin tekee niin hyvää aivoille; on uutta tietoa, ymmärrystä vanhasta ja uuden luomista käsin. Mennään tuulettamaan Seurasaareen 5.8., tule sinäkin!

1. Iloa joulunodotukseen - jouluinen pellavaliina

Minun ei pitänyt tänä vuonna tehdä joulukalenteria ollenkaan. Mutta tämän viikon paluu totaaliseen etätyöarkeen veti mielen niin matalaksi, niin matalaksi, etten halua koko asiaa edes kommentoida. Todeta vain sen verran, että jotain kivaa pitää keksiä, on ihan pakko. Ja mikäs sen mukavampaa tähän aikaan vuodesta kuin koota listaa jouluiloa tuottavista asioista, ja vieläpä toteuttaa niitä!

Ensimmäiseksi iloiseksi asiaksi nousee mieleen tämä liina. Ihastuin tämän liinan perinteisyyteen heti kuvan nähtyäni kudonta-aseman FB-ryhmässä. Niinpä sitten tutkailin työkalenteria ja löysin yhden maanantain, jolloin ei ollut yhtään kokousta: merkkasin päivän heti saldovapaaksi ja onnekseni sain varattua loimen samalle päivälle. 

Maanantaiaamuna tein eväsleivät savuhirvestä, pakkasin reppuun vesipullon ja eväät, ja suuntasin kudonta-asemalle. Eväät kuuluvat kutomiseen keskeisesti, muistan vieläkin millaista oli syödä alle parikymppisenä eväsleipiä kartanon kudontapaikan portailla kuumana kesäpäivänä ja jutella ohjaajan kanssa kangaspuiden historiasta.

Kudoin liinaa 2 m, puista ottamisen jälkeen pituus oli 198 cm. Aloitin yhdeksän jälkeen puolaamalla lankaa ja pian pääsin kutomaan. Lopetin vähän ennen viittä, toki väliin mahtui pari pientä ruokataukoa ja muutama jaloittelutauko enemmän, mutta olihan tässä pientä urakoimisen makua. Olen aina kutonut vähän urakkavauhtia, mutta ehkä se oli 3-kymppisenä vähän erilaista kuin nyt 5-kymppisenä. Mutta sainpahan vaan kauniin liinan aikaiseksi yhden vapaapäivän aikana. Eilen päärmäsin liinan ja prässäsin sen perinteisesti kostean harson läpi. Onnentunne on ihan fyysistä!

Minulle huone täynnä kangaspuita on sellainen mielentila, että samaa onnellisuutta tunnen ehkä vain metsässä. Jaksan ihastella kangaspuiden nerokkuutta, niisintää, polkusten sitomista niisivarsiin, kankaan sidoksia ja kaikkia kudontaan liittyviä sanoja (luha!) vuosikymmenestä toiseen. Katsokaa nyt tuotakin kuvaa: reunalankoja ei voi niisiä pomsisidoksessa, niinpä ne jätetään vapaaksi, mutta niihin laitetaan pieni paino riu'un avulla 💚

Nilkustimet

Jos on säärystimet, niin nilkanlämmittimet ovat tietysti nilkustimet, eikö niin. Esikoinen toivoi itselleen nilkustimia (hänen keksimä sana), ja jos nykyajan nuori sellaiset pyytää, niin toki sellaiset pitää tehdä.

Väri oli esikoisen valitsema vaaleanharmaa ja lankana helppo 7 veljestä. Esikoisella on isompi jalka kuin 38, mutta sirot nilkat, joten loin silmukoita 38 koon mukaan, yhteensä 48 silmukkaa. Kudoin 3 oikein, 1 nurin joustinneuletta 15 cm ja päättelin. 

Helppo ja nopea hyvän mielen käsityö. Lahjansaaja tykkäsi kovasti ja sanoi, että näyttää ihan kuin tennareissa olisi villasukat.

ps. Minua ei häiritse se, että nuori kulkee nilkat paljaina. Minä kuljin nuoruudessani ilman pipoa -20 asteeseen saakka, isäni puolestaan kulki omassa nuoruudessaan nilkat paljaina. Nyt on siis taas niiden paljaiden nilkkojen vuoro ja se on ihan ok. Ainakin tällaisen kylmäfiilin mielestä. 

Virkatut istuinaluset

Minulla on iso kaapillinen kankaita ja lankoja. Kankaita olen lahjoittanut paljon eteenpäin, vaikka kyllä siellä tarpeita on minullekin edelleen vaikka mihin. Lankoja olen myös perinyt, on mummon langat, on äidin langat ja tietysti ne omat ihanat langat.

Olen luvannut (lähinnä itselle), että sukupolvien ketju katkeaa tässä(kin) asiassa minuun, eli en enää jätä näitä lankoja jälkikasvulle. Olen kutonut langoista mm. sukkia mutta eihän langat sillä tavalla vähene. Lisäksi olen huomannut että osa vanhoista langoista on aika heikkolaatuisia, ja raitoja on suorastaan hävinnyt kulumisen myötä.

Niinpä ajattelin virkata langoista lämpimiä istuinalusia ulkokäyttöön, ideana on käyttää monta lankaa kerrallaan, jolloin ei haittaa jos joku lanka sieltä kuluu pois. Näin muutama vuosi sitten Novitan joululehdessä (2013, siis ihan just!) ohjeen pyöreisiin ja pitkulaisiin istuinalusiin. Heti laitoin ohjeen muistiin ja lehden talteen. 

Syyslomalla vihdoin aloitin, ja virkkasin kaksi pyöreää alustaa. Käytin virkkukoukkua nro 10 ja kerrallaan 8-10 lankaa, riippuen niiden paksuudesta. Kun jatkoin uudella langalla, liitin langat yhteen helposti solmulla, sinne ne solmut häviävät. Viimeisen kerroksen virkkasin neljällä langalla ja virkkuukoululla nro 6. 

Istuinaluset ovat nätit ja toivottavasti tarpeelliset ja näitä on tosi kiva ja nopea virkata. Nyt on tulossa pitkulainen alusta penkille, ja jos lankoja riittää senkin jälkeen niin virkkaan vielä pyöreitä lisää. Perikunta kiittää.

Säärystimet

Esikoinen sai toiset säärystimet, vihdoinkin, jos häneltä kysytään. Sain nämä melkein valmiiksi viime talvena, mutta ihan valmiiksi nyt vasta. Onneksi syksy on ollut lämmin, joten isoa tarvetta ei ole ollut. 

Nämäkin ovat ihan yksinkertaiset, resorit ylhäällä ja alhaalla, muuten tavallista oikeaa neuletta. Kauneus tulee langasta, ei mallista. Kuulemma seuraavat pitäisi olla kokonaan joustinneuletta. Tähän väliin on kyllä tulossa muutama muu projekti, ihan itselle tällä kertaa. 

Lanka on ostettu Snurresta, saksalaista Opal-lankaa. Puikkosuositus on 3-4, minä tein nämä kolmosen puikoilla. Lankaa kului vajaa 150 g.

Alkuun 14 x 4 silmukkaa, joustinneuletta 2o2n kymmenisen cm, sen jälkeen oikeaa neuletta polven alapuolelle. Lisäsin pikkuhiljaa 8 silmukkaa, eli ylhäällä oli 16 silmukkaa puikolla. Loppuun taas joustinneuletta 2o2n kymmenisen cm.

ps. Esikoinen on pari senttiä pidempi kuin minä.

Säärystimet

Minä olen aikoinani kutonut (eli neulonut, ei väännetä murresanoista jooko) paljon, hyvinkin paljon. Viime vuosina se on jäänyt satunnaisiin sukkiin ja kaulaliinoihin. Ja ajan rajallisuuden takia kutominen on edelleen ollut aika vähäistä, sellaista, minkä saa nopeasti ja helposti valmiiksi. Juju saa tulla langasta, sitten joskus paremmalla ajalla keskityn siihen, että se juju tulee itsetekemistä kuvioista ja suunnitelmista, niin ainakin toivon (mutten elä sitku-elämää). Toistaiseksi siis tiedossa yksikertaista ja värikästä. Koska nyt oli toiveissa erityisen yksinkertaista, niin kutomiseen oli helppo yhdistää television katselu.

Esikoinen toivoi raidallisia, yksinkertaisia säärystimiä. Kaupasta löytyi kivan väristä Novitan 7-veljestä lankaa. Helppo homma, vai mitä, paitsi ei sitten ollutkaan. En löytänyt oikein mitään ohjetta nopealla (se myönnettäkään) etsimisellä. Jee, eli ei aavistustakaan monta silmukkaa pitäisi olla. Aloitin sitten tutulla 48:lla silmukalla. Kudoin resoria (2o2n) reilu 10 cm, sen jälkeen suoraa aina oikein polven alapuolelle saakka, ja ylös taas reilu resori. 7 Veljestä raita-lankaa kului melkein 150 g, puikot 3, joten jälki oli napakkaa.

Muuten hyvä, mutta säärystimet ovat liian kapeat, joten niitä voi pitää vaan sukkisten tai legginsien kanssa (kasvatus kesken, asian olisi voinut ilmaista nätimminkin). Nämä kelpaavat kuulemma näin, mutta toiveissa on sellaiset OIKEAT säärystimet joita voi pitää housujen kanssa. Siitä myöhemmin lisää, ainakin toivon niin.

ps. Ensimmäinen säärystin syntyi katsomalla:

1 Nuori Morse

1 Dracula

1 Hakekaa kätilö -joulujakso

Ja toinen katsomalla:

1 Neiti Marple

2 True Detective

vähän Iron Sky -leffaa

Mitobag - huovutettu käsilaukku

Tämä on yksi niistä keskeneräisistä töistä, joka on kummitellut mielessä varmaan yli vuoden. Ei enää paljoa puuttunut, kahva, päättely ja koristelut, niin vähästä oli valmistuminen kiinni. Katsoin yhtenä iltana vähän televisiota ja sain tehtyä kassin loppuun. Tähänkään minulla ei ole ohjetta, ja vähän lankojen ehdoilla piti mennä, kun tuo pääväri loppui kesken, eikä sitä enää (silloinkaan) saanut lisää. Kudoin leveän sylinterin jota kavensin ylöspäin mennessä kahdesta reunasta. Virkkasin leveään puoleen pohjan, kapeampaan reunukset ja kahvan. Koristeet virkkasin erikseen jonka jälkeen ompelin ne kiinni. Huovutin kassin 40 asteen kirjopesussa ja muotoilin sopivaksi. Lopuksi kävin esikoisen helmivarastolla ja löysin sopivat nukleoidit.

Tähän kassiin olen tyytyväinen. Ylöspäin kapeneva malli on kätevä, ja tähän mahtuu juuri sopivasti pienen käsilaukun kokoinen iso lompakkoni, puhelin ja kalenteri, mutta mukaan ei mahdu viikon reissuun tarvittavaa tavaramäärää, joka yleensä kertyy käsilaukkuuni alle viikossa, vaikken ole edes reissussa.


ps. Sauvajyvänen löytyy nyt Facebookista.  Saa käydä tykkäämässä :) 

Huovutettu kännykkäsuoja

Ajattelin aloittaa työhuoneen kimppuun käymisen lankakerä kerrallaan. Tälläinen kännykkäkotelo syntyi yhdestä vähän vajaasta vihreästä Huopanen-lankakerästä Vain elämää-ohjelman aikana. En enää muista miksi olin ostanut tuon langan, saattaa olla että pelkästään värin takia, tai sitten oli joku suunnitelma mitä en enää muista.

Sain uuden työpuhelimen, ja nyt minulla on käsilaukussa pyörimässä kaksi kosketusnäyttöpuhelinta (mikä sana!). Olin vähän huolissani että niille käy jotain, joten ajattelin virkata niille pehmeän suojuksen. Virkkasin ketjusilmukoita sopivan määrän (4X leveämmän mitä puhelimen leveys) ja suljin ketjun. Aloin virkata sylinteriä ylöspäin siihen asti kunnes lanka oli lopussa, vähän yli 2X korkeus. Sitten virkkasin pohjan kiinni ja ompelin koristekuvion. Laitoin pussin sisään muovia ja huovutin 40 asteen kirjo-ohjelmassa. Pesun jälkeen muotoilin pussin sovivaksi ja annoin kuivua.

Nyt kelpaa pitää kahta puhelinta selät vastakkain pussissa, ja saavat pyöriä laukussa ihan rauhassa.Aika paksu tuo kotelo on, katsotaan jääkö pysyvään käyttöön. Ehkä seuraavan voisi tehdä ilman huovuttamista.

ps. Sauvajyvänen löytyy nyt Facebookista.  Saa käydä tykkäämässä :)

Kaulaliina ja myrskytuhoja mökillä

Heti alkuun pitää todeta, että otsikko on raflaavampi mitä todellisuus todellisuudessa on. Mökillä oli kaatunut vain yksi halava, ja sekään ei mökin päälle. Sama halava, joka vieruskaverinsa kanssa sai isältä kesällä kaatotuomion, ja jonka paikalle istutetaan pensaskirsikoita keväällä. Niin, ja vanhan mökin katolta oli savupiipun suojus lentänyt maahan. Onneksi siinä kaikki.

Ekaluokkalainen on käyttänyt minun vanhaa lapsuusajan kaulaliinaa tähän saakka, joten ajattelin tehdä hänelle ihan oman. Liina on tehty Novitan Teddy-langasta puikoilla 8. Loin 15 silmukkaa, kudoin aina oikein sopivan mittaiseksi. Lankaa meni n. 140 g.

Lanka on ostettu jokunen vuosi sitten, enää en nähnyt sitä Novitan sivuilla. Harmi jos lankaa ei ole enää saatavilla, sitä oli mukava ja nopea kutoa ja ennen kaikkea lapsi tykkää todella paljon. Pikkuveli haluaa sinisen kaulaliinan, joten lankakaupoille on päästävä.

Kasvukipuja ja unisukat

Meillä on pitkä lapsi, jota aina aika ajoin vaivaa kasvukivut jaloissa. Sitähän ei kai oikeasti tiedetä, että mistä kasvukivut johtuvat, ja liiittyvätkö ne oikeasti kasvuun, mutta kyllä ne tuntuvat olevan voimakkaammillaan kasvupyrähdysten aikaan. Kasvukipuja on meillä lääkitty panadolilla, mikä tuntuu auttavan. Sen lisäksi hyvä ystäväni, lastenlääkäri, suositteli venyttelyä, hierontaa ja unisukkia. Kaikki tuo auttaa, jopa siinä määrin, että uni tulee ilman lääkettäkin. 

Kudoin unisukat Novitan ticotico-langasta puikoilla nro 2. Lapsi sai itse valita värin, minä olisin halunnut turkoosi-vihreän, mutta mitä menin lupaamaan, ehkä pitää tehdä pikkuveljelle sukat tuosta turkoosista, tai sitten itselle. Sukat kudoin suunnilleen langan ohjeella, ja varren tein selvästi pidemmäksi, jotta sukat ylettyvät pitkälle sääreen.

Villasukat

Villasukkia on kiva kutoa. Välillä ihan tuntee fyysisesti, kuinka sitä on osana sukupolvien ketjua, omassa maternaalisessa linjassaan. Aina ovat äidit kutoneet sukkia lapsilleen ja/tai isoäidit lapsenlapsilleen (ja jos eivät kutoneet, ovat tunteneet/tietäneet jonkun joka kutoo niitä). Meillä lasten jalat ovat kasvaneet ohi edellisistä sukista, joten kumpainenkin tarvitsi uudet sukat.  Minä olen tähän saakka käyttänyt Novitan 7 veljestä lankaa, jos ei muusta syystä, niin nimen takia. Raitalankoja löytyy sitten monenlaista, on omia langanjämiä, ja äidin ja äidinäidin peruja. Ne eivät lopu ikinä, lisääntyvät vaan (epäilen että niillä on samanlainen lisääntymis-strategia kuin keittokirjoilla).

Minä teen ihan perusohjeella, olen katsonut Novitan sivuilta mallia jos meinaa unohtua, ja teen sen mukaan. Varren teen pidemmäksi, ja kiilakavennukset tiheämpään, mutta muuten aika tarkkaan ohjeen mukaan, teen aina vahvennetut kantapäät ja sädekavennuksen. Ja kun sukkia kutoo vähintään muutaman parin syksyssä, pysyy taito yllä. Odotan sitä aikaa, jolloin olisi vähän vähemmän hektistä ja voisi alkaa kehittelemään jotain omaperäistä, mutta toistaiseksi mennään näillä tutuilla raidoilla. Miten ihana on nähdä muiden kutomia sukkia, jokaisella on oma tyylinsä. Kumpikin mummoni kutoi omanlaiset raitansa, äitini teki omalla (kiireisellä) tavallaan, ja tätini omalla (taiteellisella) tavallaan. Ja kaikkia niitä voi vain ihailla. Kyllä mieltä lämmittää, kun oma tytär ihailee sukankutomistani, kun "sä äiti oot niin taitava ja nopea kutomaan ja teet niin ihanat raidat".

Tee teetä ja käsitöitä

Minä olen teenjuoja, ja sellaiseksi taidan jäädäkin. Kahvia olen elämäni aikana maistanut muutaman lusikallisen, siinä kaikki. Pitkään olin "sitku"-kahvinjuoja, mutta enää vuosikausiin (=kymmeneen) en ole ollut sitäkään. Olen hyvän teen ystävä, mutta en valita, jos en saa sitä muualla kuin kotonani,  olen kai tavallaan alistunut osaani. Harvemmin tulee ravintoloissa edes teetä tilattua, jos en satu etukäteen tietämään että kyseisessä paikassa saa hyvää vahvaa mustaa teetä. Muutaman hyvän teenystäväystävän kanssa tulee sitten keskusteltua parhaista paikoista, tai moitittua jonkun paikan kylmää litkua, muuten pidän mölyt mahassani. Parasta teetä saan vanhan pomoni luona, harrastamme edelleen yhteisiä teehetkiä jos vaan aika antaa myöten.

Niin, juon teeni aina englantilaisittain, hyvin tummana ja reilun maitolorauksen kanssa. Ja paheksuttavasti minulle kelpaa jopa se liptonin pussiteekin, tai mikä tahansa tee, kunhan siinä ei ole MITÄÄN makuaineita tai muuta ylimääräistä. Juu ei kiitos kaikille keisareille ja päiväunille ja muille kauhistuksille, edes se jokapaikan Earl Grey ei saa suosiotani. Niin, ja yrttiteet eivät ole teetä, ne ovat yrttijuomia, eikö. Hunajaa käytän silloin kun meinaa flunssa iskeä, ja jos oireet käyvät pahaksi, juon Rooboista reilun hunajamäärän kanssa. Muuten en kaipaa mitän makeutusta teeheni.

Hyvän teekaupan löytäminen on kaiken a ja o. Ja sellainen on, ja vielä ihan Suomessa! Nimittäin Thehuone Helsingin Eerikinkadulla on loistava teekauppa. Minä en ole ainakaan mistään maailmalta löytänyt mitään sellaista teetä, mitä tuolta ei saisi tai ainakaan mitä osaisin kaivata. Säännöllisin välein siellä tulee vierailtua, ja aina on melko samanlaiset ostokset: Irish breakfast, Sunday tee (ne tavalliset mustat teet arkeen), sitten Yunnan Dian Hong ja lisäksi joku uusi kokeiluun tuleva tee, joka vaihtelee kerrasta toiseen ja joka on vähän tyyriimpää luksusta. Työpaikalla tulee juotua PG Tips-teetä (niitä pyramidipusseja), oikein hyvää perusmustaa teetä ja jota saa ainakin Hakaniemen etnisistä kaupoista.

Kuppi ollut 25 v ahkerassa käytössä

Minä en osaa ajatella teen valmistamista rituaalina, sen vaan tekee hyvin ja sillä hyvä. Pannuja on kertynyt useita, sillä pitäähän jokaiseen kattaukseen ja tilanteeseen olla sopiva kannu. Yksinäni käytän Oxfordista yhdeltä työmatkalta ostamaani pikkupannua, josta tulee juuri sopivasti kuppi pari teetä, malliltaan pannu on se klassisen pyöreä. Sille olen kutonut vihreästä Huopasesta oman pikkuisen pannumyssyn. Samaa mallia on iso musta pannu, jossa teen teen silloin kun koko perhe on juomassa, eli normaalisti vapaa-aamuina. Meillä lapsetkin ovat juoneet 1-vuotiaasta lähtien teetä, hunajan ja reilun maidon kanssa. Mustan ison kannun ostin aikoinani jenkeistä, vaikka taitaa olla englantilaista alkuperää. Tämä piti ostaa kun siihen mennessä minulle oli selvinnyt että Teeman teepannu on susi (anteeksi vaan Franck), tai ainakin nokka falskaa niin, ettei sitä halua käyttää, vaikka nätti onkin (sen voisi myydä pois kaapin perukoilta pölyttymästä, tosin tämä ei tainnut olla kovin hyvä myyntipuhe). Ja sitten tietysti on se kaunis Illusia-sarjan teekannu, jota oli vähän aikaa saatavilla. Sille piti saada oma pannumyssy, ja sekin syntyi Novitan Huopasesta. Muitakin pannuja on kertynyt, mutta jostain syystä niitä ei tule käytettyä. Uusista haaveilen, mutta koska olen ollut tyytyväinen näinkin, olen pitänyt haaveet haaveena (paitsi se Thehuoneen turkoosi (ja/tai vaaleanpunainen) pannu löytää ehkä joskus meiltä kodin).

Pannumyssyille minulla ei ole ohjetta, sillä olen tehnyt ne vauhdissa soveltaen. Olen mitannut pannut tarkkaan, ja tehnyt sitten sen 40% isomman myssyn, jonka olen huovuttanut koneessa ohjeen mukaan. Illusia-myssyyn kudoin pieniä ympyröitä ja soikioita, jotka kirjoin kiinni ennen huovuttamista, samoin kirjoin lehdet vihreällä. Sen huomasin että pystysuunnassa (eli pituus-) myssy kutistui enemmän kuin leveyssuunnassa, eli myssyistä olisi voinut tehdä vielä aavistuksen korkeammat.

Hyviä teehetkiä kaikille teenjuojille!