keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Ärsyttäviä asioita ja vähän pohdintaa

Koivurivistön takana oli tuuhea kuusikko, hyvää rouskumaastoa ja paras kanttarellipaikka

Kuuleman mukaan optimisti elää keskimäärin 10 v pidempään kuin pessimisti. Ehkä sillä ei ihmisen kannalta ole merkitystä: jos elämä on kivaa, aika menee nopeasti, ja jos elämä tuntuu kurjalta, aika menee hitaasti. Eli ehkä elämä tuntuu yhtä pitkältä kummankin mielestä. Ajattelin nyt kuitenkin hoitaa elinikäennustettani purnaamalla kerralla ärsyttävät tai muuten vaan mietityttävät asiat pois, jonka jälkeen voin keskittyä taas pelkästään kivoihin juttuihin, kuten vaikka tänään ostamaani kahteen puutarhalehteen (jokakeväinen perinne joka kumpuaa jostain valon määrän muutoksesta ja maan miettimisen aiheuttamasta mielenkeveydestä).

Tämän vuoden toistaiseksi isoin kriisi näkyy noissa kuvissa. Tuossa yläkuvassa on minun rouskumetsä, paitsi eihän se tietenkään ole minun metsä, mutta ei siellä kukaan muu ole sieniä käynyt keräämässä viimeiseen moneen vuoteen.Tuo vasemmalla puolella näkyvä keltainen koivujen välistä pilkistävä kasa on ne puut. Tuossa alhaalla on minun tattimetsä, paitsi eihän sekään tietenkään ole minun, kuten näkyy. Onneksi lähistöllä on vielä  muutakin metsää, mutta on sitä henkisesti valmistauduttava siihen, että reviiriä on pakko laajentaa. Minä vaan olen niin tykännyt näistä metsistä kun niissä ei ole tarvinnut muihin (ihmisiin) törmätä. Sen verran koville näköjään otti, että työpaikan kahvipöydässäkin kihosivat kyyneleet silmiin, kun kerroin näistä maisemista.

Ja lohturuoka on niin ärsyttävä sana. En tiedä kuka sen sanan käytön varsinaisesti aloitti, enkä haluakaan tietää. Mitä ihmettä varten ihmiset tarvitsevat lohtua ruuasta? Eikö ruokaa syödä siksi että se on hyvää ja siitä nauttii ja se tekee hyvää? Halatkaa toisianne jos lohtua tarvitsette. Ruoka voi tuoda hyviä muistoja ja siitä voi tulla hyvä mieli, tai mummolamieli tai mikä vaan, mutta edelleen: halatkaa toisianne ja jutelkaa läheisten kanssa jos olette lohdun tarpeessa vaikka sen takia että sataa vettä tai on vasta tammikuu tai helmikuu tai mikä kuu tahansa.

Niin, ja parsasesonki ei ala Suomessa maaliskuussa, ettäs tiedätte. Nih. En vaan ymmärrä, kun blogeissa ja lehdissä alkaa olla taas hehkutusta parsasesongista. Katsokaa tuonne ulos. Ok, on toiseksi lauhin talvi mittaushistorian aikana vai miten se menikään, mutta kyllä meillä silti edelleen maa on jäässä, vaikka ollaankin Ib-vyöhykkeellä. Jos parsa kasvaa Perussa ja roudataan tänne ties mitä reittiä, ei silloin ole kyse sesongista. Parsasesonki on silloin kun sen parsan saa korkeintaan muutamassa tunnissa maasta pöytään, ainakin teoriassa. Viime vuonna jätin monia blogeja systemaattisesti lukematta kun näin sitä parsaseongin hehkutusta maaliskuussa, ja saman taidan tehdä tänäkin vuonna, ihan vaan oman optimistisen asenteen säilyttämiseksi.


Sitten vielä yksi asia mitä olen alkanut miettiä, tämä ei siis enää ole purnausta. Minähän kasvatan aika ison osan syömistämme kasviksista itse, ja meidän lihaa(kin) syövä perhe syö näitä kasviksia oikein mielellään. Mutta olen siis alkanut miettiä, että kelpaisiko minun kasvattamat kasvikset myös vegaanille. Aiemmin mietin sitä siltä kantilta, että listin etanoita ja kotiloita satamäärin palstalla, mutta nyt olen alkanut miettiä myös muutenkin. Minä nimittäin lannoitan maata aika reilusti hevosen- ja lehmänlannalla. Näistä etenkin tuo lehmänlanta on alkanut mietityttää, sillä oikeasti se on lihakarjan (ja siis sonnien, ei lehmien) lantaa. Lanta tulee luomutilalta, jossa sonnit elävät hyvää elämää, mutta päätyvät kuitenkin lopulta ihmisten ruuaksi. Että miten on, kelpaako vegaaneille, en tiedä. Ehkä tässä on aavistuksen pilkettä silmäkulmassa, sen verran kuin nyt tosikolla voi olla. Mutta oikeasti, pelkällä kasviskompostilla ei saa kasvatettua niin hyviä kasviksia kuin käyttämällä myös eläinperäistä lannoitusta, ainakaan täällä missä maa on luontaisesti kivikovaa savea.

Tältä alueelta on kerätty hyvänä tattivuotena ämpärikaupalla tatteja

9 kommenttia:

Merja kirjoitti...

Oi, otti niin päähän kun paras herkkutattimetsä kaadettiin. Viime syksynä sitten kiertelin hakkuuaukion reunoilla jääneitä kaistaleita ja pelkäsin kyitä kun koirat laukkasi pitkin aukeaa.

Onkohan tuo parsailmiö jotain kilpailua ehtiä ensin, kuoria kermat päältä? Luin tänään Viinipirulta kaneettia että Jyrki Sukula haluaisi kieltää uudet perunat ennen juhannusta. Jotenkin siinä liudentuu sesongit kun ei malta olla ostamatta halpoja ruotsalaisia uusia perunoita vaikka tietää ettei ne maistu (usein) millekään toukokuussa.

luimupupu kirjoitti...

Mä en enää ole edes laskenut montako sienipaikkaa meiltä on viimeisen 15 vuoden aikana tuhottu. Onneksi tilalle on löytynyt uusia.
Jep, miksi ihmeessä ei voi nauttia sesonkiherkuista oikeana sesonkina eikä rahdata esim. parsaa ja mansikoita ties mistä. Täällä sesongin hedelmät ja vihannekset ovat Suomea paremmin esillä mutta vihannesosastolla perulaisia parsojakin näkyy olevan. En tosin ole nähnyt niitä kenenkään ostavan, fenkoleita, kukkakaalia, purjoa, mustajuuria ja sitruksia sitäkin enemmän.

Voin lisätä listaasi pari ärsytysaihetta lisää: "syntinen sitä ja syntinen tätä" ja trendiruokavaliot. Eipä niistä sitten enempää.

Campasimpukka kirjoitti...

Minä kyllä ymmärrän tuota lohturuokakäsitettä, vaikken sitä itse käytäkään puheessa. Ei kaikilla ole ketä halata, jos mieli on surullinen, mutta kulho lempparijäätelöä voi tuoda paremman mielen. Eihän se välttämättä paras keino ole, mutta kukin menee niillä konstein, jotka itselle toimii. Ehkä tarkoitat enemmän sellaista lohturuoka-sanan käyttöä, jossa joka sapuskasta, yleensä aika simppelista, vaikka mac'n'cheese-tyyppisestä mätöstä sanotaan, että se on lohturuokaa?

Tai yleensä ehkä koko termi, comfort food on käsitetty/käännetty meillä vähän väärin, ehkä se tarkoittaa perimmältään enemmän mukavuutta, kuin lohtua. Ei tartte olla surullinen halutakseen jotain mukavaa, helppoa, hyvää ruokaa? Muistatte varmaan, kun Facebook tuli, meillä puhuttiin ensin siitä, että kuinka monta ystävää kullakin on siellä, mutta sittemmin hoksattiin alkaa puhua facebook-kavereista, oli käännös enemmän kohdallaan:)

Minulla on melko lyhyt suhde parsan kanssa. Ei siitä ole monta vuotta, kun en ylipäätään koskaan ollut syönyt parsaa. En silloin vielä muutenkaan ajatellut sesonkeja, tai paljonkaan sitä, kuinka kaukaa ruokaa tuodaan meille. Sitten kun tohdin maistaa parsaa (mikä siinäkin muka pelotti?:O), en muista kyllä kuinka kaukaa se oli mahdettu rahdata. Sittemmin, kun aloin pitää parsasta paljonkin, aloin ostaa sitä siinä vaiheessa kevättä, kun se oli kaukaisimmillaan Unkarista. Enkä silloin ollut vielä koskaan nähnyt kotimaista parsaa meidän seudun kaupoissa, eikä sitä kyllä vieläkään ole saatavilla muutamaa kertaa enempää. Sen vuoksi en tahdo kuitenkaan olla syömättä tuota maailmanluokan herkkua! Perulaiset parsat jääkööt kauppaan, mutta eurooppalaisen kelpuutan pöytääni. Nimenomaan vihreän, en ole pitänyt valkoisesta parsasta, ennen kuin pari vuotta sitten söin oikeaa lähiparsaa, muutama tunti aikaisemmin maasta nostettua valkoista parsaa perinteisin lisukkein Moselin varrella.

Mansikoissa pätee kyllä helposti se, että sen pitää maistua, eikä silloin isot, kovat mansikat hiekkakuorrutuksella kelpaa. Ne voivat käydä keväisten kakkujen koristeiksi (hiekasta pestyinä), mutta ei niissä mitään makua ole, ei siellä alkuperämaassakaan ostettuna, on kokeiltu monet kerrat, lajikekysymys varmaan myös osaksi.

Tulipa tästä pitkä kommentti :D mahtaako sille olla ylärajaa?

Nanna kirjoitti...

optimisti sanoo, että ehkä sinulla on nyt pari seuraavaa vuotta lähikorvasieniapajat ? Pidän peukkuja.

Ulla kirjoitti...

Meidän lähistöllä on viime aikoina tehty vain hoitohakkuita, avohakkuiden sijaan, mutta eipä nekään mieltä lämmitä, kun kaikki ne puunkarahkat jäävät maahan ja estävät tehokkaasti kulkemisen. Toivotaan tosiaan, että parin vuoden päästä saat korvasieniä noista paikoista.

Parsaärsytys alkaa täälläkin heti, kun tyypit alkaa hehkuttaa niitä tunkkaisen makuisia tuontiparsoja. Viime viikolla hihkuin, kun parsapenkin kulma alkoi lumen alta pilkottaa, mutta sesonkiin on vielä 2,5 kk. On se odottamisen arvoista :-)

Tuplaespresso kirjoitti...

Tai kun pääsiäisen tienoilla aletaan hehkuttaa, miten "nyt on karitsa-aika!" kun ne elukat on teurastettu jo viime syksynä...

sauvajyvänen kirjoitti...

Merja, voihan tuossa olla vinha perä. Ehkä etenkin sellaisilla jotka mainostavat blogeissaan jotain, niin heillä on käyntien määrällä merkitystä? Vähän samaa kuin siinä, että jotkut syövät juhlaruuat etukäteen, että saavat jutut blogeihin ennen juhlia. Tai ehkä he eivät vaan ole saaneet oikeasti tuoretta parsaa, joka on ihan erilaista. Vähän sama kuin punajuuri on kaksi eri juuresta riippuen siitä onko se pellosta kattilassa vartissa, vai syödäänkö sitä talvella.

luimupupu, samaa minä mietin. Ja kuten Sukulakin(?) puhui, kannattaisi odottaa sitä oikeaa sesonkia, jolloin se peruna (tai parsa) on parhaimmillaan. Ja niinhän se menee, mitä kauemmin on sienestänyt, sitä useamman paikan on menettänyt, metsä vaan kasvaa vaikka itsessä ei mitään vanhenemista tapahtuisikaan.

Campasimpukka, no en minä sitä halaamista ihan kirjaimellisesti tarkoittanut, toki tiedän ettei kaikilla ole jotain ketä halata, eikä kaikilla ole ruokaakaan. Minusta on vaan ristiriitaista, että toisaalta puhutaan että tunnesyömisestä pitäisi päästä eroon, ja toisaalla toitotetaan että tänään vähän sataa niin syödäänpä vähän lohturuokaa siihen murheeseen. Ja tosiaan, eihän parsaa syöty joku 10-20(?) v sitten vielä juurikaan, vähän kuten ei kurpitsaakaan, eli aika uusi tulokas se on Suomessa. Ja tosiaan, monissa paikoissa ei varmaan kotimaista parsaa ole ollenkaan tarjolla, sen aina unohtaa täällä missä on kuitenkin melko hyvä ruokatarjonta. Minä löydän aina muutaman kerran Hakaniemen torilta tuoretta parsaa, oma penkki on edelleen perustamatta.

Nanna, ihanaa että toinen optimisti näkee noin. Tuolla alueella en ikinä ole törmännyt korvasieniin, mutta pitääkin olla silmä tarkkana.

Ulla, minun kulkeminen metsässä on sellaista poukkoulua muutenkin, ettei muutama karahka mitään haittaisi. Ehkä minäkin vielä joskus teen sen parsapenkin.

Tuplaespresso, onneksi liha säilyy hyvin pakastimessa. Karitsakin taitaa olla aika uusi pääsiäistulokas. Tosin meillä syödään "aina" villisikaa pääsiäisenä, joka tosin sekin on pakastettu jo talvella.

annekatariina kirjoitti...

Tuota hakuuintoilua siis avohakkuita olen minäkin "murehtinut". Aina maallikosta tuntuu, että aivan turhaa hakata metsät paljaiksi, kait sillä joku tarkoitus on mutta ei ymmärrä.Tuosta minäkin purnaisin kun vielä menee hyvät sienimaastot.

sauvajyvänen kirjoitti...

Onneksi niitä hyviä sienimaastoja on vielä lähelläkin. Ja ehkä tuonne on tulossa hyvää vatukkoa, edellinen paikka onkin kasvamassa umpeen.