torstai 31. lokakuuta 2013

Suomalaisen ruuan lokakuu - mitä opin?

Kun maa näyttää tältä 8 kk vuodesta, niin kaikkea ei voi saada

Kun muut ovat viettäneet tai olleet viettämättä lihatonta lokakuuta, minä olen viettänyt suomalaisen ruuan lokakuuta. Minulla oli sen verran löperöt "säännöt" itselleni, että oikeastaan mikään ei muuttunut. Osin sen takia, kun kaapeissa oli monenlaisia asioita, mitä ei halunnut jättää käyttämättä, osin sen takia että perusraaka-aineet ovat olleet valmiiksi jo niin kotimaisia, että samaa ruokaa sitä on edelleen syönyt. En myöskään kokenut kuukautta hankalaksi, tosin juurikin niiden löperöiden sääntöjen takia. Jos olisi ollut tiukka myös työpaikkalounaiden suhteen, tilanne olisi voinut olla toisenlainen. Tai käyttänyt vain kotimaisia mausteita: se olisi ehkä ollut ok, kun käytössä olisi kuitenkin ollut yrtit, katajanmarjat ja chilit, mutta moni hyvä juttu olisi jäänyt tekemättä, suolasta puhumattakaan. Hedelmienkään suhteen ei tehnyt tiukkaa, tämä oli sitä parasta omena- ja päärynäaikaa; ja ne ja marjat tuntuivat riittävän. Ruuanlaitto ilman sitruunaa ja limea olisi kuitenkin toisenlaista (vaikka en olekaan Jamie), olisi ollut toisenlainen kuukausi jos kumpiakin ei olisi sattunut olemaan kaapissa.

Laitan tähän muutamia huomioita tästä kuukaudesta:

Isoin haaste kotimaisen ruuan suosimiselle tulee kodin ulkopuolella. Lounaspaikoissa on aika mahdotonta tietää ruuan alkuperää. Tai sitten kun se on mahdollista saada tietää - kuten vaikka Amican ruokalassa jossa mies on joskus ennen käynyt lounaalla - tietää että broileri tulee Brasiliasta (olisikohan antibiootteja saanutta broileria?), lihapullien lihan kohdalla on lueteltu joukko maita, kuten Saksa, Puola, Liettua, Latvia... Alkuun kyllä miehelle oli vastattu että 80% lihasta on aina kotimaista, mutta listojen mukaan on aika paljon mahtuu 20%:iin. Lounasruokalat saisivat ottaa mallia vaikka Antell-ravintoloista, jolla on Otaniemessä ravintola, joka tarjoaa kotimaista luomuruokaa ihan samaan hintaan kuin amicat ja muut vastaavat omia lounaitaan. Lihan alkuperä on tiedossa aina, usein ihan tilaa myöten, ruoka on hyvää, itsetehtyä ja miljöö on miellyttävä. Markus Maulavirta on ollut mukana suunnittelussa, ja sen huomaa. Minun työpaikan lähimmästä ravintolasta sen sijaan ei ole mahdollista ainakaan vielä saada tietoa ruuan alkuperämaasta, koska sen "ilmoittaminen vaatii niin paljon resursseja ja aikaa". Sain kuitenkin seuraavan viikon ruokalistaan lisättynä lihan alkuperämaan, joka oli suurelta osin kotimaista, ja kotimaista lihaa he ilmoittivat käyttävänkin aina kun se vaan on mahdollista. Mutta mielelläni tietäisin milloin se ei ole mahdollista ja söisin vaikka omia eväitä niinä päivinä.

Toinen, ihan yhtä hankala asia kotimaisuuden kannalta on leipä. Minä leivoin lähes kaiken leivän tämän kuukauden aikana Vääksyn myllyn jauhoista, tämä oli ehkä tämän kuukauden työllistävin vaihe. Vaikka leivon muutenkin usein, nyt leivoin vielä tavallista enemmän, lapset etenkin olivat tyytyväisiä Perusmarketeista ei tunnu löytyvän ainakaan helposti leipää, joka olisi leivottu Suomessa suomalaisista jauhoista. Voi niitä onnellisia joilla on vaikka Viipurilainen kotileipomo lähellä. Leipään liittyen päätin myös, etten käytä enää kuivahiivaa, sillä sitä ei saa kotimaisena. Lahdessa tehty tuore kotimainen hiiva nostattaa minusta taikinat paremmin, mutta nyt olen entistä vakuuttuneempi etten enää käytä kuivahiivaa.

Sen sijaan on asioita, joita ilman en aio edes yrittää jatkossakaan olla, vaikka eivät olekaan kotimaisia. Tähän kuuluu kaikki löperöihin sääntöihin kuuluvat asiat, kuten mausteet, tee, suola ja sen sellaiset. Ja vaikka Suomessa kasvaa hyvät omenat ja päärynät, en silti osaisi olla ilman sitrushedelmiä talvella, ja yleensäkään ilman sitruunaa ja limeä, ilman banaania pelastamassa retkiä ja muutamaa muutakin eksoottista hedelmää. Tai ilman inkivääriä, kookosta, pähkinöitä ja rusinoita jne.

Kasvikset pysykööt edelleen kotimaisina, minulla ei ole tarvetta saada parsaa helmikuussa tai kesäkurpitsaa maaliskuussa, ja hedelmät ja marjat sesonginmukaisina (tai pakastettuina), en kaipaa joulupöytääni mansikoita. Lihan suhteen jatkan samaan tapaan kuin ennenkin (en tosin edellleenkään laske sitä, että lähipellolta saatu kyyhky on elänyt muutamaa kuukautta aikaisemmin puoli vuotta Ranskassa), eli oikeastaan paljoakaan ei tule  muuttumaan. Mietin jatkossakin ruuan alkuperää, jokainen toki tekee omat valintansa, mutta hyvä ainakin olisi tietää millaisia vaikutuksia omilla valinnoilla on. Toivoa minun tavalla ajattelevillä on, nämä nousevat lähiruokaravintolat, pienet teurastamot ja monet muut asiat kertovat, että muutosta tapahtuu koko ajan. Tai sellaisessa toivossa ainakin elän.

4 kommenttia:

luimupupu kirjoitti...

Mielenkiintoinen juttu taas kerran.
Kaiken leivän leipominen edes kahdelle vie kyllä aikaa, mutta kun kaupassa ei ole mitään kunnollista. Onneksi torilta saa osan vuotta lauantaisin hyvää leipää.
Vääksyn jauhoista tykkään minäkin kovasti, niitä pitää Heilasta aina ohiajaessa ostaa.

Niskakarvani nousevat pystyyn perulaisista parsoista ja ties mistä raahatuista mansikoista. Miksi, miksi? Ja miksi niitä kukaan ostaa?

sauvajyvänen kirjoitti...

Heila on kyllä hyvä kauppa, siellä on kiva käydä. Kotimaisen leivän saanti on kyllä outo juttu, mietin että miksi kuluttajat eivät mene kapinaan.

Ulla kirjoitti...

Tuohon leivän leipomiseen kommentoisin, että silloin kun on erityisen kiireistä, kannattaa laittaa vaivaamaton leipä nousemaan. Sen tekeminen ei vaadi paljoa aikaa ja taikinaan voi käyttää muitakin jauhoja kuin perusvehnää (vaikkakin Vääksyn myllystä).

sauvajyvänen kirjoitti...

Ulla, minä olen leiponut (yleensä) aina viikonloppuisin, teen ison taikinan, josta riittää leipää koko viikoksi, pakastan vaan puolikkaina leipinä ja sitten otan tarvittaessa sulamaan. Mutta pitää kokeilla tuotakin joskus :)