Omenapuun varttaminen

Maalla kasvaa omenapuu, varmaan pian 100-vuotias, jossei jo olekin. Lajiketta kukaan ei tiedä enkä missään ole törmännyt samanlaiseen omenaan, josko on vaikka vanha siemenestä lähtenyt omenapuu. Ollut minun lempiomena lapsesta saakka, sellainen omalaatuinen syömäomena, säilöttäväksi siitä ei ole. Parhaimmillaan juuri ja juuri kypsänä, ylikypsänä menee jauhoiseksi ja mauttomaksi. Sellainen aarre jonka ei soisi häviävän juuri siksi kun on niin ainutlaatuinen.

Pihassa minulla on punakaneli jonka jänikset söivät pienenä, puu jonka olisin jo hävittänyt jossei appi olisi kannustanut säästämään. Puu joka tuottaa muutamia omenia vuosittain, näyttää oudolta etenkin kääpiöpuuksi, mutta joka kuuluu tuohon pihaan omanlaisena hassuna omenapuuna.

Päätin sitten yhdistää nämä kaksi puuta, ihan vaan varuilta, jos vaikka puuvanhukselle joskus käy jotain. En tehnyt varttamista kaikkien sääntöjen mukaisesti, matkan varrella oli monta muuttujaa. Mutta onnistuin, ainakin ensimmäisen kesän jälkeen näyttää siltä. Aikataulu olisi voinut olla parempikin, mutta talvella tulee maalla käytyä harvemmin, siksi toimin näin:

Hiihtolomalla, helmikuun loppupuolella, katkaisin pitkän nuoren pystyoksan. Ei siis sellaista jo vanhaa oksaa, vaan tuore, hyvässä kasvussa oleva oksa. Katkaisin sen pitkänä, sellaisena metrin mittaisena. Tyvestä ehkä etusormen paksuinen, ylempää sellainen reilu lyijykynän paksuinen.

Oksa odotti yli kuukauden ulkona pakkasessa, unohtui sinne. Vanha kansa neuvoo tökkäämään oksan lumeen, isä neuvoi käärimään katkaisukohdan kosteaan ja laittamaan jääkaappiin. Mutta ulkona oli sellaisenaan, neuvoista huolimatta. 

Meillä on lämmin piha, ja huhtikuun ihan alussa alkoi näyttää jo sellaiselta, että oksan voisi varttaa. Katkaisin oksasta reilun palan pois, juurikin sen takia että pelkäsin oksan kuivuneen tyvestä. Otin oksan pätkän siitä kohtaa, missä se oli pikkurillin paksuista, sellaista reilun lyijykynän paksuista. Tein samanlaiset vinot leikkauspinnat sekä oksaan että omenapuun oksaan, joka oli täsmälleen samanpaksuinen kuin vartettavakin oksa. Katkaisin oksan myös päästä, sekä kaikki sivuoksat poistin, niin että jäljelle jäi n. 30 cm pitkä oksa. 

Kiinnitin oksan maalarinteipillä puuhun niin, että leikkauspinnat olivat täsmälleen vastakkain. Tämä on kriittinen vaihe, se täytyy saada tiukasti kiinni. Tärkeää on myös käyttää terävää veistä, ja pitää kaikki puhtaana. Veitsen puhdistin kiehuvassa vedessä ja muutenkin olin tarkka puhtaudesta. Kun tiputin oksan maahan, tein siihen uuden leikkauspinnan.

Nyt mietin, että voisin varttaa mökin omenapuihin muutaman upean vanhan omenapuun oksan tätini omenatarhasta, jossa omenapuut ovat 1940-luvulta. Sellaisia Åkeroita ei enää saa uusista puista, ja keltakaneli on maukkaampi kuin nykyiset kanelit. Vai kuvittelenko vaan?