perjantai 6. helmikuuta 2015

Ruokatarinoita

Viimeaikoina olen kuullut monen kyllästyneen siihen ylenpalttiseen ruuan kuvailuun, mielikuvilla maalailuun ja perusteelliseen tarinointiin raaka-aineiden alkuperästä mitä kuulee ainakin joissain ravintoloissa. Minua kyllä kiinnostaa ruuan alkuperä, ja eläinten ollessa kyseessä myös elinolosuhteet, mutta koska ajattelen yksioikoisesti, niin usein riittäisi sana Suomi, joskus asiaa voi tarkentaa jos aihetta on. En tarvitse mitään mielikuvia auringonlaskusta, polunvarresta enkä hyttysen ininästä. Jos ruoka maistuu hyvältä, haluan nauttia siitä rauhassa ja muodostaa omat mielikuvat.

Mutta kyllähän ruokatarinat voivat olla myös mielenkiintoisia, sellaisia tilannetta ja ruokaa korostavia. Tajusin tämän tässä lähiaikoina, kun vein joukon ulkomaalaisia vieraita Ravintola Lasipalatsiin syömään. Olin valinnut koko porukalle Klassikkomenun, eli alkupalaksi lammasvorschmackia, pääruuaksi kuhaa Mannerheimin tapaan ja jälkiruuaksi jäisiä karpaloita ja kuumaa kinuskikastiketta. Ruoka ja palvelu oli loistavaa, kuten Lasipalatsissa aina on. Täysi ravintola, tasainen hyväntuulinen puheensorina ja historiallinen miljöö takasivat hienon kokemuksen sellaisenaan. Mutta oikeastaan yksi asia nosti illan ihan uudelle tasolle. Olimme nimittäin hetkeä aikaisemmin puhuneet siitä, mikä on tyypillistä ruokaa Suomessa, miten täällä ihmiset syövät  jne.

Kerroin heille perunasta, sisävesien kaloista ja marjoista. Ja kerroin heille kuinka sesongin mukainen syöminen on tullut uudestaan suosituksi, kuinka se ennen oli "pakko" kun vaihtoehtoja ei ollut, mutta ajatus oli hukattu tässä välissä. Että sesongit on keksitty uudestaan, ja nykyään on in syödä sitä mitä kullakin hetkellä on tarjolla. Ja jos suomalaista halutaan suosia, se tarkoittaa talvella kaalia, etikkaan säilöttyjä kasviksia, punajuurta, porkkanaa ja sen sellaista. Ja pakastettuja marjoja. Näin me jutustelimme ennen ruokaa.

Kun alkuruoka saapuu pöytään, on siinä vorschmackin seurana perunaa, etikkapunajuurta ja maustekurkkuja. Ja kun pääruoka saapuu pöytään, on siinä uunitettua porkkanaa, ja sisävesien kalaa, ihan parasta kuhaa. Ja lopulta kun jälkiruoka saapuu pöytään, on siinä jäisiä marjoja. Jep, kaikki ne elementit mistä oli juuri hetki sitten puhe (no joo, kaali oli erinomaisissa kasvispihveissä seuraavana päivänä). Tätä juuri hetkeä aiemmin kertomaani taustaa vasteen vieraat nauttivat ruuasta, ihmetellen ja ihaillen. Meillä, periaatteessa vierailla mutta silti tavallaan tutuilla ihmisillä, oli ihan loistoilta. Kaikki saivat illallisesta tarinoiden ja historian kautta uusia elämyksiä. Kuka voi vielä väittää ettei meillä ole ruokakulttuuria ja tarinoita jotka ovat kertomisen arvoisia?


ps. Viekäämme myös kaalin ilosanomaa maailmalle. Jonain vuonna kaalikääryleet ovat olleet suuri kiinnostuksen kohde, toisena vuonna kaalilaatikon ohje on pitänyt kääntää nopeasti englanniksi jotta vieraat saavat tehdä sitä kotimaassaan. Kuka voi vielä väittää ettei arkiruoka olisi sitä parasta ja mielenkiintoisinta ruokaa?

10 kommenttia:

Campasimpukka kirjoitti...

Hyvää puhetta!

sauvajyvänen kirjoitti...

Kiitos :)

barbajovis kirjoitti...

Tämä oli mainio juttu – pelkäsin niin, että tarina päättyy siihen, että pöytään olisi kannettu kaikkea muuta kuin sesongin antimia, mutta näinpä se kääntyikin oikein päin!

Kaalikääryleet ovat ihania, ja yksi mitä kaipaan, on vanha kunnon kaalipiirakka. Pitäisikin varmaan tehdä itse.

sauvajyvänen kirjoitti...

Hih, hyvä pelko meni onneksi hukkaan. Ja kaalipiirakka on todella hyvää. Teetkö sen lehtitaikinaan vai hiivataikinaan?

barbajovis kirjoitti...

Lehtitaikinaan olen yleensä tehnyt. Hiivataikina ei totta puhuen ollut tullut mieleenkään, täytyykin kokeilla joskus!

sauvajyvänen kirjoitti...

Kumpikin on hyviä. Vaikka lehtitaikina se perinteisempi, ainakin meillä.

Merja kirjoitti...

Tarinat on ihan parhaita, kunhan ne eivät ole jorinoita. Tuollainen johdattelu ruokakulttuuriin on matkustaessa tosi kivaa. Mutta jos ruokalistassa tai ravintolan verkkosivuille ei ole muuta kuin maalailua, menee se jorinoinnin puolelle ;)

sauvajyvänen kirjoitti...

Merja, niin juuri. Minä onneksi en juruikaan ole käynyt paikoissa missä pitää jorinoita kuunnella.

luimupupu kirjoitti...

Me emme ole kotimaan ravintoloissa parin viime vuoden aikana juuri syöneet, joten olemme vain kuulleet tarinoita multaisten palsternakkojen kantamisesta ruokasaliin ja ketunleipien keruusta. Haluan toki tietää mahdollisimman tarkkaan, mistä ruoka tulee ja millaiset elinolot eläimillä on. Nykyisin suoraan tuottajilta ostaminen onnistuu onneksi hyvin täällä maakunnassakin.
Me olemme syöttäneet ulkolaiskollegoille ties mitä perinneruokia - ainakin poronkäristystä, lohilaatikkoa ja makaroonilaatikkoa. Kaikista on tykätty.

sauvajyvänen kirjoitti...

Minä käyn aina samoissa paikoissa, n. 5 ravintolaa mahtuu kerrallaan minun "valikoimaan". Sellaisia aina kaikki, missä ei varmastikaan tule pettymyksiä. Ei kuuminta hottia välttämättä, mutta varmuudella hyvää.

Ja suomalainen ruoka on hyvää, sitä todellakin kehtaa tarjota!