Karjalanpiirakat ja pääsiäinen jolloin mikään ei onnistunut

Vaikka olen neljäsosan verran karjalalainen, en ole sitä maternaalista linjaa pitkin, eikä kukaan ole minulle piirakantekoa opettanut. Olen tehnyt karjalanpiirakoita silloin tällöin niin kauan kuin muistan, enkä koskaan ole tullut siinä kovinkaan (=ollenkaan) hyväksi. Piirakat ovat kaikki vähän erilaisia, en jaksa ajaa kovinkaan ohuita pohjia (onpahan ruokaisampaa) ja puuroakin tulee aina vähän milloin mikäkin määrä. Ajattelinkin kokeilla helpotusta ruistaikinan työstämiseen, sillä lopputuloksella, että nyt tiedän että ainakaan minun käsissäni tortillaprässi ei toimi ollenkaan. Kuorista tulee liian paksuja, ja jämähtävät leivinpaperiin tai kelmuun niin kiinni, ettei niitä saa mitenkään irti. Jos joku on saanut sen toimimaan kertokaa ihmeessä että kuinka. Pastakone on minusta työläämpi kuin pulikka, ja vähintään yhtä muotopuolia saan aikaiseksi. Eli teen jatkossakin pulikalla (tai kaulimella kuten tänään kun en löytänyt yhtä niistä muutamasta pulikasta mitä minulla on) semmoisia kuin sattuu tulemaan. 

Tänään tein toista kertaa karjalanpiirakoita haudutuspadalla keitetystä riisipuurosta. En tiedä mikä tässä viikonlopussa on, kun mikään ei tunnu onnistuvan keittiössä. Viimeksi sain mielestäni suunnilleen parhaita piirakoita mitä olen tehnyt; tänään puuro kiehui ja kuohui piirakoista yli. Hyviä piirakat olivat, mutta rumia kuin mitkä.

Taikinaan laitoin 

2 dl vettä

5 dl ruissihtijauhoja (Vääksyn Mylly)

½ dl vehnäjauhoja

1 tl suolaa

Sekoita taikinan aineet. Tee taikinasta pitkä tasainen pötkylä ja jaa se 20 yhtäsuureen osaan. Ajele ne pulikalla ohuiksi pyöreiksi tai pitkulaisiksi. Levitä jokaiselle kuorelle lusikallinen puuroa ja rypytä piirakat. Paista niin kuumassa uunissa kuin saat (minulla 275 astetta) 15-20 minuuttia tai kunnes ovat täplikkäitä. Uita piirakat sen jälkeen voi-maito-seoksessa (sulata voi, lämmitä maitoa vähän jos viitsit, minä en tänään viitsinyt) ja nostele ne pyyhkeen alle pehmenemään. Hyvää munavoin kanssa. 

Esikoinen totesi minulle tänään illalla samalla kun söimme pashaa iltapalaksi, että äiti, ei millään pahalla, mutta sinulla on mennyt tänä vuonna kaikki pääsiäiseen liittyvä pieleen. Hän ilmeisesti vihoittelee edelleen siitä, etten muistanut tänäkään vuonna laittaa rairuohoja kasvamaan. Vaikka täytyy myöntää, että täysin oikeassa hän oli: villisian kinkku oli kyllä aikuisten mielestä hyvää, mutta lasten makuun se oli auttamatta liian tulista, samoin kastike. Lihapiirakkan jauhelihaan tuli niin paljon suolaa, ettei koko piirakkaa voi syödä, sen lisäksi tuo haudutuspadassa keitetty puuro ei oikein toiminut, täyte jäi liian löllöksi (en ajatellut mainita sitä, että sipuli unohtui täytteestä). Munat jäivät värjäyksessä liian vaaleiksi. Pasha ei ollut sekään lasten mielestä hyvää, syynä ehkä se, että käytin tuplamäärän rahkaa, ja valutin ananaksen tehokkaammin kuin yleensä. Kyllä ei pitäisi muuttaa hyväksi havaittuja perintöreseptejä. Onkohan tämä joku kosminen luonnonlaki, että kun minua ei olisi koko pääsiäinen huvittanut tänä vuonna yhtään, niin tässä sitä ollaan. Että nyt saan pohtia, että onko tärkeämpää pitää perinteistä kiinni ja sössiä ne silloin kun ei huvita, vai voisiko sitä pitää välivuosia jos ei huvita. Kyllä en tiedä.