Marjastuksesta

Tämä vuosi on ollut poikkeuksellisen hyvä marjavuosi ja olen poiminut mustikkaa, villivadelmaa ja puolukkaa enemmän kuin koskaan ennen elämäni aikana. Ja todellakin kaikkia noita kolmea. Monena vuonna jotain marjaa tulee hyvin, mutta ei toista tai kolmatta, ja muistan minä jonkun vuoden kun mikään noista marjoista ei ole tuottanut satoa.

Marjastan yleensä tutuilla paikoilla, samoissa maisemissa missä olen käynyt jo lapsena äidin ja muun suvun kanssa. Tiedän minkä kiven ympärillä on aina paljon puolukkaa, mistä kohtaa löytyy mustikkaa kuivana vuotena, mistä märkänä vuotena. Ja vadelmapuskiin menen aina sen mukaan mihin niitä ilmestyy, tuttuja paikkoja nekin.

Tänä vuonna silmiini on osunut monia kirjoituksia marjastuksesta ja siitä kuinka rauhoittavaa se on, ja onhan se. Olen vaan huomannut, että minun marjastusfilosofiani on aika erilainen moniin muihin verrattuna. Olen jopa lukenut että joitain ärsyttää suunnattomasti sellaiset marjastajat jotka poimivat ämpäritolkulla marjoja. Uskokaa pois, minä en halua ärsyttää ketään, mutta en voi sille mitään, etten fiilistele metsässä vaan tärkeintä on saalis. Minua ei haittaa että joku lähtee kahvipannun kanssa metsästä hakemaan pienen piirakan mustikat, ja toivoisin ettei muita häiritse se, että minä lähden metsään hakemaan yhtä tai kahta ämpärillistä marjaa kerrallaan.

Minun marjastus on sitä, että metsään mennään ämpärin kanssa, kerätään se täyteen niin että hiki tippuu nenänvartta pitkin ja sitten tullaan pois. Eväitä ei tarvitse ottaa koska metsässä ei kerrallaan olla kovin kauaa, vesipullo saattaa olla mukana helteisessä mustikkametsässä, aina ei sitäkään. Onnentunne tulee siitä, että ämpäri on täysi ja tietää että marjaa riittää tulevana vuotena vaikka jokaiselle päivälle. Sienimetsässä saatan fiilistellä, marjametsässä muinaissuomalainen fiilistelee vain saaliista.